Kymmenen vuoden jälkeen

Eräs vanha luokkatoverini haki Facebookin kautta ystävyyttä kanssani jonkin aikaa sitten. Facebookin kautta löytyi muitakin meidän luokkalaisiamme, ja syntyi ajatus tapaamisesta.

Meidän vuosikurssimme aloitti kyseisen koulun kymmenen ja puoli vuotta sitten. Koulutus oli ylioppilaspohjainen ja kesti puolitoista vuotta. Nykyään se taitaa kestää kaksi kertaa pdempään - me olimme viimeiset, jotka pääsivät niin "vähällä".

Tällä kertaa tapaamiseen saatiin kasaan vain luokan tyttöjä, meitä oli kuusi paikalla ja kaksi taisi puuttua. Olipa kiva nähdä! Ja olipa ihanaa huomata, että kukaan ei oikeastaan ollut muuttunut ulkoisesti lainkaan - ihan kuin kymmenen vuotta sitten! :-)

Kun kerroimme kuulumisia, oli yllättävää huomata, että me kaikki olimme olleet ja olemme yhä alamme töissä - toimenkuvat oli toki jokaisella erilaisia, mutta kaikki kuitenkin sellaisia, joissa perusedellytyksenä on saamamme koulutus. Jotkut olivat menneet jatkokoulutukseen, jotkut hankkineet vielä toisen alan koulutuksen - mutta silti me kaikki olimme tämän alan töissä. Aika usein kuitenkin käy niin, että kymmenen vuoden päästä on töissä ihan eri ammatissa kuin mihin aikoinaan kouluttautui.

Ehkä me onnistuimme valinnassamme siksi, että kukaan vuosikurssilaisistamme ei tullut tuohon koulutukseen edes suoraan lukiosta. Joka ikinen meistä oli tehnyt ensin muutaman vuoden jotain muuta - joko opiskellut ensin jotakin toista alaa, kuten minä, tai sitten tehnyt töitä.
Me kaikki olimme harkinneet pitkään mitä halusimme seuraavaksi opiskella, ja suhtauduimme opintoihin sitten vakavasti ja tosissaan.
Kukaan meistä ei käynyt koulussa vain viettämässä aikaa, kuten moni suoraan peruskoulusta tullut taisi tehdä. Me halusimme oppia ja saada tietää lisää ja lisää. Mitään emme kokeneet meille opetettavan turhaan, vaan jokainen asia oli merkityksekäs ja oppimisen arvoinen. Kyselimme paljon ja pyysimme lisää tietoa. Olimme motivoituneita, sillä me kaikki olimme tuossa koulussa opettelemassa itsellemme ammattia.

Autoista, osa 2.

Kun aiemmin kirjoittelin autoista, oli minulla ollut ajokortti vasta vähän aikaa. Nyt kun olen ajellut jo useamman vuoden, voi tehdä pientä tilannekatsausta siitä, miten on mennyt.

Minulla taitaa nyt olla menossa seitsemäs oma auto. Yksi auto on varastettu mutta sain sen takaisin ja siitä tuli vielä kalu. Yhden auton ajoin ruttuun. Yksi auto jonka ostin olikin ulosmitattu valtiolle mutta auton ex-omistajan oma veli möi sen minulle ”omanaan”. Ulosottoviraston mies oli mukava ja antoi minulle käyttöluvan autoon sillä välin kun asiaa selviteltiin. Poliisimiesten väliintulo vauhditti hyvin asiaa ja useamman kuukauden viiveellä sain auton ihan oikeasti omistukseeni.
Yksi auto vain hajosi kerta toisensa jälkeen niin, ettei sitä lopulta kannattanut enää korjata.
Mies on ostanut minulle kolme sellaista autoa, jota en ole kelpuuttanut, ja ne on myyty eteenpäin, ja sen jälkeen olemme käyneet yhdessä autokaupassa katsomassa, että millainen auto kelpaisi.

Bensa on loppunut tien päällä kaksi kertaa, auto keittänyt kesken ajon kerran. Muitakin satunnaisia valomerkkejä on kojelaudassa nähty, lukuisia kertoja.

Olen saanut yhden kerran ylinopeussakot, minut on puhallutettu kolmasti; ja poliisi on pysäyttänyt minut ajosta kerran: vaihdoin mieltä kaistanvaihdosta neljä kertaa peräkkäin kesken kaistanvaihdon enkä huomannut että takana oli poliisiauto. Tällöin poliisit varmaan kuvittelivat saavansa kiinni kunnon rattijuopon mutta kun kävi ilmi, että se olinkin vain minä ajamassa ihan ekaa kertaa ihan yksin miehen isoa jenkkikoslaa, niin poliisimies vain huokaisi ja toivotti turvallista matkaa.

Olen ajanut tieltä ulos (auto laskeutui pyörätielle) kerran, peruuttanut seinää/aitaa/tolppaa/puskaa tms päin useampia kertoja, ja autoni on päätynyt kyljelleen ojaan kerran (mutta en ajanut sitä sinne, istuin vain ratin takana enkä tehnyt mitään).
Tästä viimeksi mainitusta käydään vielä tänäkin päivänä joskus kiivasta keskustelua, sillä Mies väittää, ettei auto voi itsestään ojaan mennä, mutta minä ihan oikeasti en sitä sinne ajanut. En koskenut mihinkään ohjauslaitteisiin eikä auto ollut lainkaan liikkeessä kun se kellahti ojaan kyljelleen.
Kävi katsokaas niin, että olin ihan ekaa kertaa autokoulun jälkeen ajamassa pitempää matkaa, eli Helsingistä Lohjalle ja takaisin. Ajokortillinen kaveri istui seurana, muuten en olisi matkaan lähtenytkään. Oli pimeä runsaslumisen helmikuun ilta kun lähdimme ajelemaan kotiin päin. Ajoimme pari kilometriä piskuista hiekkatietä peltojen keskellä, ja tulimme T-risteykseen.
Kaveri sanoi, että pitää kääntyä oikealle, minä sanoin vasemmalle. Jäimme siihen pohtimaan, ja kun pääsimme yksimielisyyteen siitä, että vasemmalle mennään, ei auto liikahtanutkaan eteenpäin vaan suti paikoillaan. Siinä taisi olla ihan loiva ylämäki sittenkin, koska taaksepäin auto kyllä liikkui.
Otin siis ihan pikkuisen taaksepäin, ja yritin uudestaan eteenpäin. Ei liikahtanutkaan. Otin taas pikkuisen taakse, ja sitten yritin taas eteenpäin. Ja auto aina vain suti paikoillaan eteenpäin liikkumisen sijaan. Tämä toistui joitain kertoja.
Huomasin sitten, että peruuttaessa oli tien oikea laita tullut hyvinkin lähelle. Siinä oli kuusiaita ja sen ja tien välissä oja, ja se kuusiaita näytti olevan tosi lähellä. Ja nyt tulee se tärkeä kohta! Auto oli vapaalla eikä liikkunut mihinkään suuntaan, enkä pitänyt kiinni ratista. Sanoin kaverille, että avaapas ovi ja katso että miten lähellä se oja sillä puolen onkaan. Kaveri avasi oven ja kurotti ulos autosta, ja se painonsiirtymä riitti: kaveri ehti juuri vetäistä itsensä sisälle ja oven kiinni ja huutaa Tosi lähellä!, kun auto holahti kylki edellä syvälle ojaan.

Naurusta ei meinannut tulla loppua kun istuimme sivuttain turvavöissä penkeillämme siellä autossa joka oli ojassa. Kaverin puhelin soi ja keittiömyymälä kyseli millaiset kaapinovet kaveri haluaa, ja sillä välin kun hän kyhjötti kyljellään siellä omalla penkillään ja söi lakua ja puhui keittiönkaappien ovista, minä avasin oman oveni miltei kohti taivasta ja yritin punkea ulos autosta. Soitto kavereille joilla olimme olleet käymässä sai heidät oman autonsa ja hinausköyden kanssa paikalle, mutta autoni nähdessään mies totesi vaikuttuneena: - No tuo ei tuosta kyllä ihan näillä voimin nouse.
Lopulta paikalle saatiin jonkun paikallisen monitoimitraktori, sellainen suuri ja keltainen jossa oli edessä pitkä kaula jolla se ojenteli ja kiskaisi Saabin ylös ojasta.

Matka kotia kohti jatkui, ja kun pääsimme Turun moottoritien pimeälle osuudelle, niin kaveri sanoi: - Kuule, nyt hiljennä vähän. Ja sitten minäkin näin ohituskaistalla auton valokiilan päässä neljä vaaleaa sukkaa. Tiellä on hirvi! Hyvin oli opit jäänyt päähän, sillä samalla hetkellä kuulin mielessäni autokoulun opettajan äänen: Niitä on aina enemmän! Älä koskaan luota että se on vain se yksi. Hiljensin ja pysäytin auton kaistalleni, hätävilkut päällä jo toisen kerran saman illan aikana, ja autoni eteen hyppäsi pimeydestä kaksi edellisvuoden hirvenvasaa. Sitten kaikki kolme purjehtivat koko moottoritien ylitse. Pelästyin aivan valtavasti, ja loppu moottoritie ajettiin kotiin 60 km/h vauhtia.

Sittemmin olen ajanut monet kerrat tuosta kohtalokkaasta ojasta ohitse, ja hämmästellyt itsekin sitä, kuinka viattomalta ja pieneltä se näyttääkään, erityisesti kesällä. Kukapa uskoisi, että siinä on niin valtaisa IMU, että se imaisee saabinkokoisen auton ojaan tuosta noin vaan!

Ai niin! Renkaiden kanssa on ollut myös koettelemuksia. Takarengas on tyhjentynyt ajon aikana yhden kerran, eturengas neljä kertaa (kolme eri autoa). Nyt toissa kerralla en itse renkaan tyhjenemistä niin huomannutkaan, mutta miehillä on sellaiset kätevät anturit jatkuvasti päällä ja he kyllä huomaavat jos jotain on pielessä vaikkei kyse olisi edes omasta autosta - nytkin autoa tankatessani tuli naapurimittarilta mies kysymään, olenko huomannut, että oikea eturengas on aika tyhjä.
- No en! En ole huomannut, vastasin. Jatkoimme kumpikin tankkaamista, ja pohdin asiaa hetken, kunnes päätin kysyä lisätietoja:
- Osaatko sanoa, että mitenkä akuutti tilanne tässä nyt on?
- No, kyllä se pitäisi melko pian täyttää. Nopeissa jarrutuksissa saattaa jo haitata.
- Okei, kiitos. Pohdin lisää. – Ja osaatko vielä sanoa, että onko se ihan puhki?
Mies neuvoi laittamaan ilmaa renkaaseen ja katsomaan miten pian tyhjenee uudelleen. Siispä ajoin seuraavalle huoltoasemalle jossa oli ilma-systeemit. Minähän en tiedä miten niitä käytetään, mutta aina on hädässä keinot keksitty. Ja hyvin meni nytkin! Kaarsin ilmapisteelle ja siellä oli joku äijä hääräämässä sen ilmapumpun kanssa oman eturenkaansa parissa. Ajoin autoni niin, että tyhjä rengas oli ihan kyykistyneen miehen takana – hänen ei tarvinnut kuin kääntyä ympäri. Sitten huhuilin: - Anteeksi, olisiko miiitenkään mahdollista saada laitettua sitä ilmaa myös tuohon minun lättänään renkaaseen?
Hyvin meni!

Samainen rengas oli sitten kuukautta myöhemmin kaupasta tullessani ihan lättänä taas. Kadun toisella puolen oli huoltamo, mutta oli myös kaatosade ja niitä äijiä ei missään silloin kun tarvitsisi. Puhelinkonsultaation avulla sain laitettua renkaaseen ilmaa niin, että koko auto kohosi taas ylös.
Seuraavana päivänä ajoin rengas- ja tuulilasiliikkeeseen.
- Saako täältä apua siihen kun se rengas tyhjenee koko ajan?
- Juu saa, karvainen mies vastasi.
- No tilataan sitä sitten yksi kappale.
- Mikä auto sulla on?
- Mersu.
- Mikä mersu?
- ... ?? ... ?? ... Farmari.
Karvainen mies tuijottaa hetken aikaa ja kirjaa sitten ylös: – Laitetaan tähän ”MB farkku”.
(Joskus aikaisemmin koettu kysymys-vastaus: Millainen auto sulla on? – ... ?? ... Valkoinen.
En tosiaan voi muistaa kaikkien ajamieni autojen merkkejä puhumattakaan malleista)

Odottelin hetken aikaa ja sitten koitti jännitysmomentti, kun minun piti saada ajettua auto sisään aukinaisista ovista ilman, että tuli kosketuksia kummallakaan puolella. No hyvin se meni, onneksi. Rengasmies sitten kyseli vähän oireista. Otti renkaan irti ja katseli ja pyöritteli.
- Kuinka pitkän matkan ajoit rengas tyhjänä?
Mistä minä voi sitä tietää. Tulin kaupasta ja siinä se oli, lättänänä. Sitten rengasmies irrotti koko sen muovisen renkaan siitä keskiöstä ja tutki sitä. Eikä siitä renkaasta mitään vikaa löytynyt, mutta se keskiö oli kovin likainen ja sitä ne sitten jynssäsi ja rasvasi. Lopulta se muovinen rengas pyöriteltiin siihen takaisin päälle ja puhallettiin täyteen ilmaa taas.
- Millaisia paineita olet pitänyt? rengasmies kysyi.
- ... ?? ... ?? ...?? (Mulla mitään paineita ole)
- Et tiedä?
Seurasi lyhyt oppimäärä rengaspaineiden säätämisestä kuskin ja auton kuorman mukaan. Kuuntelin kiltisti kun se mies kerran halusi niin kovasti kertoa. Mitään en enää muista kuitenkaan.

Autoja on joutunut myös käyttämään huollossa ja korjaamolla. Miehen kaverin paja oli meidän vakkarikorjaamomme, mutta siellä aikataulut on olleet vähän sinne päin. Jos on sovittu, että tulen auton kanssa kymmeneltä, niin saan istua toimistossa syömässä korjaajan äidin kanssa omenia, odotellen herra korjaajaa saapuvaksi paikalle. Hieman myös kiusasi se, että miehen lapsuudenystävien häissä autokorjaaja ei toki sanonut minulle mitään, mutta puristi kyllä perseestä.
Nyt kun ajelen tuolla Mersulla, on sitä huollettu pariin automerkkiin keskittyvässä yrityksessä tässä ihan lähellä. Sieltä saakin varsinaista tähtipalvelua! Kerran autosta kuului välillä omituista ääntä, ja sovimme että käytän Mersun siellä arvioitavana. Ajoin pihaan enkä ehtinyt edes nousta autosta kun ikkunaan jo koputeltiin, että avaapas konepelti. Moottoria kuunneltiin mutta ääntä ei tietenkään juuri silloin kuulunut.
Toisen kerran oli lamppu palanut ja Mies matkoilla mutta oli sovittu että hätätapauksessa saan apua tältä korjaamolta. Ja taas sain todellista tähtipalvelua! Soitin, ajoin pihaan ja taaskaan en ehtinyt nousta autosta kun pihalla oli jo mies kiskomassa konepeltiä auki. Vaikuttavaa! Kun haen sieltä autoa huollosta, niin se on aina valmiiksi käännetty niin, että sen voi vain ajaa pois ilman mitään kääntämisiä, vatkaamisia tai peruuttamisia.

Kaiken kaikkiaan, ihan hyvin tämä autonajokoettelemus on kai mennyt. Vai mitä sanot?

Vapaa vai häkitetty?

Laiskuus iski ja kananmunat oli loppu, soitin naapurille ja kysyin liikenisikö häneltä. Kun olin pieni, kerrostalonaapurit hakivat sokeria, munia, jääpaloja, milloin mitäkin puolin ja toisin ja se oli ihan tavallista. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta ja hain kananmunat ystävältä, en seinänaapurilta.

Sain munat pakkauksessaan ja kotiin tallustaessani luin: häkkikanan munia. Ajatus seisahtui hetkeksi. Minä ostan AINA vapaan kanan munia. Jääkö letut nyt paistamatta siksi, että munat on häkkikanan munia? Ahdistus iski.

Yhtä lailla se sama ahdistus iskee, kun on jossain kylässä ja kysyy, minne tyhjät säilyketölkit ja maitopurkit voi laittaa. Laita sinne roskiin vain!
Mitä, eikö kaikki erottele ja kierrätä tölkkejä ja purkkeja: metallia ja pahvia ja lasia?
Kun olen yrittänyt selittää, miten pahalta minusta tuntuu laittaa ne roskikseen kun ne voisi lajitella ja viedä keräyspisteisiin, jätteitään lajittelematon ihminen katsoo minua kuin pimpoa.

Itse olen laiska lajittelemaan jätteitä vain biojätteiden kohdalla, mutta senkin teen, jos kerralla tulee enemmän biojätettä jolloin laitan ne omaan pussiinsa ja vien kompostijätteisiin.

Minun sisälläni asuu selvästikin pieni, vihreä kettutyttö, joka kauhistuu pahaa maailmaa.

Ensirakkaus

Minun ensirakkauteni tuli vastaan 16-vuotiaana. Poika asui toisella paikkakunnalla ja oli kesällä käymässä Helsingissä kun tapasimme. Äitini järkyttyi suuresti, kun toin kotiin näytille lähes 2-metrisen laihan pojan jolla oli tukkaa päässä vain pystyssä sojottavan kirkkaanpunaisen irokeesin verran. Kävi ilmi, että poika oli äidin lapsuuden leikkikaverin siskonpoika, mutta se ei tainnut järkytystä juurikaan hälventää.

Seurustelimme kohtuullisen lyhyen ajan, ehkä vain pari-kolme kuukautta, mutta se oli voimakkaiden tunteiden aikaa. Sitten minä en halunnut enää jatkaa parina. Tapailimme kuitenkin tämän jälkeen vielä vuoden ajan todella usein, toisena kesänä lähes joka viikonloppu: menimme kaverini kanssa junalla pojan luokse viikonlopun viettoon ja bilettämään. Pojan kotikylässä oli erittäin hyvä meno, upeita bailuja ja hyvää porukkaa. Kannabiskesä’93. Nuori mies parka elätteli toiveita paluustamme yhteen ja tuo kesä päättyi lopulta ainakin jossakin määrin vakavissaan tehtyyn kosintaan, johon sitten päättyi meidän tiivis yhteydenpitomme.
Paikallisten silmissä meistä tuli jotenkin legendaarinen pari vaikka oikeasti seurustelimme vain sen pari kuukautta. Vielä muutamia vuosia sitten sain kadulla tai baarissa kuulla joltain mielestäni ventovieraalta kommentin: Hei etkö sä oo se in tyttöystävä?

Viimeksi pari vuotta sitten käteeni osui sattumalta C-kasetti, jolla on kundin minulle tekemä, itse säveltämä ja sanoittama kappale. Laulun lisäksi hän oli itse soittanut ja nauhoittanut kaikki instrumentit: rummut, kitaran ja basson. Kuuntelin vähän matkaa mutta sitten tuli niin outo olo, että oli laitettava kasetti pois. Tuntui kuin olisin tungetellut jonkun muun yksityiselämään.

Kundista oli muutama vuosi sitten juttua jossakin musiikkialan lehdessä, ja kävimme kaveriporukan kanssa katsomassa hänen bändinsä keikan. Törmäsimme toisiimme myös Tuskassa pari vuotta sitten. Reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen oli outoa nähdä oma ensirakkautensa. Luulisi, että ensirakkaus säilyy muistoissa ikuisesti! Mutta yllätyksekseni huomasin, että muistan hänestä kovin vähän asioita: en muistanut hänen ääntään, eleitään, hulvatonta pituutta, maneereja. Seisoin hänen edessään ja pohdin, tunnenko minä tuota ihmistä lainkaan.
Tunnelma oli kuitenkin iloinen ja oli kiva huomata, että mitään ei ollut jäänyt hampaankoloon puolin eikä toisin, ja meillä kummallakin on ihan hyvä elämä vaikka meistä ei yhdessä sankaritarinaa tullutkaan.

Mieleenpainuvia esiintyjiä

Kävin katsomassa tuttavan bändiä, joka soittaa 80-90-lukujen heavy-covereita. Kelpo pumppu!
Ajaessani kotiin aloin miettiä, mikä tekee esiintyjästä ikimuistoisen ja persoonallisen, ja ketkä ovat jääneet minun mieleeni.

Erikoisimpana esiintyjänä tuli ihan ensiksi tuli mieleen Sex Pistolsin Johnny Rotten, jonka näin Provinssirockissa vuonna 1992, muistaakseni. Rotten kiersi silloin bändinsä PIL (Public Image Limited) kanssa. Miehen punainen tukka sojotti piikkeinä suoraan ylöspäin, ja tukan lisäksi myös elehdintä ja liike oli siihen malliin nytkähtelevää ja sätkivää, että näytti kuin miehelle olisi jatkuvasti annettu sähköiskuja eri puolilta lavaa.

Alice Cooperin show’n olen nähnyt monesti, viimeksi nyt talvella, ja se on aina yhtä ammattimaisesti ja huolella läpi vedetty. Cooper ei ole koskaan ottanut juurikaan suoraa kontaktia yleisöön lopun pakollista Thank you:ta lukuun ottamatta, ja joka kerta se ihmetyttää minua, mutta silti - aina se show pitää otteessaan ja tuntuu että se loppui liian pian. Rakastan Alicen vanhoja biisejä ja pakollinen Poison ei tosiaan istunut kattaukseen.

David Coverdale on esiintyjänä aivan omaa luokkaansa. Näin Whitesnaken livenä ensimmäistä kertaa vasta hiljattain, ja monet olivat minulle etukäteen kehuneet Coverdalen olevan todella karismaattinen esiintyjä. Oikeassa olivat! Ikää mittarissa taitaa olla saman verran kuin Alicella, joten ei voi kuin ihailla kun Coverdale jammaa lavalla tukka tuuheana ja tiukat nahkabyysat jalassa. Mikä vetovoima ja karisma! Ja mikä kropanhallinta... kaikki ne taivutukset ja dramaattiset ojennukset. Kaiken kruunaa upea lauluääni ja hyvät biisit. Ei voi kuin ihailla. Vaikka kova se on hinkkaamaan ja hipelöimään itseään lavalla.

Suomalaisista persoonallisista esiintyjistä tulee mieleen Sonata Arctican Tony Kakko, joka hyväntuulisissa housuissaan ketkuu ja koikkelehtii lavalla kuin mikäkin sähikäinen eläytyessään esiintymiseen. Selvästi äijällä on jokin oma outo koreografia, johon en ole päässyt sisälle.

Päinvastaisen, epäuskoisen syvän vaikutelman teki Mötley Cruen Mick Mars, joka onnistui oikeastaan koko keikan ajan seisomaan yhdessä ja samassa kohtaa lähestulkoon liikkumattomana. Hänellä on ilmeisesti kasvohalvaus, joten jokin tämäntapainen käsitys minulla oli jo entuudestaan, mutta että todellisuus vastasi käsitystäni niin voimakkaasti, yllätti. Oli kuin ukko olisi jollain trukilla nostettu siihen töröttämään reiluksi tunniksi, ja keikan jälkeen kärrättäisiin pois.

Robbie Williamsin haluaisin nähdä. Kaikki hänet nähneet ovat olleet syvästi vaikuttuneita. Jopa piinkova heavyrumpalituttavani meni katsomaan Robbien taannoista Suomen keikkaa vain koska kyseessä oli niin suureen maineeseen päässyt esiintyjä. Ja tuttavani oli hänkin syvästi vaikuttunut – siinä on kunnon showmies!

Yksi unelmani on käymässä toteen kesällä, kun menen katsomaan Bruce Springsteenia. Minun parhaat Bruce-vuoteni ovat menneet ohi jo aikapäiviä sitten, ja vähän pelkään, onko Brucen itsensäkin kohdalla käynyt niin. Mutta nyt tällä kertaa en jätä tilaisuutta väliin, kun äijä kerran tänne asti saapuu soittamaan.

P.S. Pakko ihmetellä ääneen... mikä ihme siinä on, että kun lavalla on kaksi kitaristia soittamassa samaan aikaan, niin jossain vaiheessa keikkaa heille tulee kyltymätön tarve kosketella toistensa kieliä? Siis KITARAN kieliä! ;-D Voisiko joku selittää? Miksei se oma soitin riitä, vaan pitää räplätä vähän kaverinkin vempainta?

Pohdin

Olen viime aikoina pohtinut taas näitä sydämenasioita. Yhtäkkiä on pelko perseessä, mitä jos tapahtuukin jokin käänne huonompaan. Jos ja jos.

Pohdinnoille on antanut sysäyksen se, että lääkärin määräyksestä olen joutunut mittailemaan verenpainetta viime aikoina. Verenpaineen lisäksi laite antaa sykkeen. Koska minulla on välillä ”paha sydänolo” niin olen verenpaineen lisäksi laittanut sykkeen ylös.

Ei varmaan pitäisi tehdä vertailuja omien ja toisten tulosten välillä. Minulla on paineet todella ”hyvät”: välillä niin matalat, että silmissä pimenee. Normaali-ihmisellä on leposyke järjestään noin 65-70, minulla se vaihtelee 84-110 välillä.
Miksi ihmeessä minun sydämeni laukkaa tuollaista vauhtia? Eikö se ole kuullut beetasalpaajasta?

Mitä jos. Mitäs jos onkin niin, että sydän lyö elämänkaarensa aikana tietyn maksimimäärän lyöntejä, ja sitten se on loppuunkulutettu. Tuleeko minun sydämeni loppu nopeammin? Jos ja jos. Todella järkevää ajatusleikkiä.

Roma, V

Rooma on kauppojen ja kirkkojen kaupunki. Kirkkoja Roomassa on kai satoja. Kaikkiin vastaantuleviin kirkkoihin menimme sisälle, ja kaikissa oli alttaritaulut ja muut taideteokset hienosti esitelty.

Yksi kirkko oli ylitse muiden: Santa Maria del Popolo. Kirkko sijaitsee Piazza Santa Maria del Popolon reunalla. Aukion toisella puolen sijaitsee kaksi isoa, jyhkeää kirkkoa vierekkäin, niiden välistä lähtee ostoskatu Via Corso. Nämä isot kirkot ovat melkein samanlaisia, vaikuttavia ja suuria sisältä ja ulkoa. Santa Maria del Popolon kirkko aukion toisella puolen taas on niin huomaamaton ulospäin, että moni kävelee siitä ohi tajuamatta lainkaan, että siinäkin on kirkko. Sisäänkäynti on huomaamaton ovi kuin minkä tahansa rakennuksen päädyssä. Jouduimme käymään tällä ovella peräti neljästi, ennen kuin pääsimme sisään. Ensin kirkossa oli seremonia jonka aikana sisään ei ollut suotavaa tulla pällistelemään. Sitten kirkko oli kiinni, ja vaikka otimme selvää aukioloajoista, oli se kahdesti kiinni ovella käydessämme.
Mutta yritys palkittiin ja odotus kannatti: ovien sisäpuolella aukeaa varmaankin kaunein näkemäni kirkko. Pienehkö roomalaiseksi kirkoksi, mutta valoisa ja kaunis ja täynnä kauniita esineitä, tauluja ja veistoksia. Kauniita värejä ja historiaa.

Roomassa oli tammikuussa alennusmyynnit. Halpaa ja edullista tavaraa löytyi yllin kyllin, liikkeitä oli silmänkantamattomiin keskustan alueella. Sunnuntaina Trasteveressa oli tori, joka oli noin 1,5 kilometrin pituisella kadulla ja haarautui vielä sivukaduillekin. Siellä meinasi jo tulla suuruudenhulluus, kun toinen toistaan edullisempia vaatteita, kenkiä ja laukkuja notkui tiskeillä ja pöydillä. Takkeja löytyi kokonainen vuori vain 3,50 euroa kappale. Kenkiä 5 euroa pari. Uutta tavaraa ja hyvännäköistä.

Via Corsolla, hienolla ostoskadulla, oli merkkiliikkeiden välissä edullisempia vaatekauppoja. Yksi tietty liike oli kuin aikakone: kun sinne meni, oli kello hetkessä yli kahdeksan ja meidät lähestulkoon kirjaimellisesti heitettiin ulos liikkeestä koska se oli jo mennyt kiinni. Kahdesti.
Tuntuu, että viikossa ehdimme löytää vain pienen murto-osan kaikista liikkeistä joissa olisi ollut pakko päästä käymään. Lompakolle varmaan parempi niin, mutta mitähän kaikkea vielä jäi löytymättä?

Kun aloimme pakata tavaroita kotimatkaa varten, sain todeta, että yhden lentolaukun lisäksi minulla oli tavaraa kaksi selkärepullista ja kaksi käsilaukkua, ja sitten vielä kaikki se mikä ei edellä mainittuihin mahtunut. Jouduin ostamaan oikein ison uuden lentolaukun jotta saimme vietyä kaiken kotiin.
Lentokentällä kotimatkalla meillä oli 26,6 kg ylipainoa matkatavaroissa. Hymyilimme vain.
- We did some shopping.
Nuorimies tiskin takana olisi varmaan katsonut tilanteen läpi sormien, mutta viereisen tiskin vanha patu urahteli ja nyökytteli vaakaan ja matkatavaroihin päin. Hetken asiaa pohdittuamme otimme yhden repun käsimatkatavaroihin: paino väheni 6 kilolla. Sitten vain hymyilimme ja räpsyttelimme silmiä, ja ei tarvinnut maksaa lisämaksua.

Roma, IV

Roomassa on Vatikaanivaltio. Kuka olisi uskonut, että Rooman aktiivisimmat, kohteliaimmat ja kielitaitoisimmat nuoretmiehet löytyykin Vatikaanista ja Pietarinkirkosta? En minä ainakaan.
Pietarinkirkon aukio oli suuri ja ihmisiä oli siellä vain kourallinen. Kuten muutkin Rooman nähtävyydet, Pietarinkirkkokaan aukioineen ei näyttänyt kaukaa katsottuna suurelta ja mahtipontiselta - sen koon ja valtavuuden ja vaikuttavuuden tajusi vasta kun seisoi siellä itse.

Pietarinkirkkoon kävelimme vain käytännössä sisään – ajoituksemme oli siis erinomainen, koska vain kuukautta aiemmin tuttavat olivat jonottaneet tuntitolkulla kirkkoon, kupoliin ja hautaholviin kirkon alla. Kaikki Roomassa reissanneet tuttavani eivät ole edes käyneet kaikissa kolmessa, koska jonot on olleet niin pitkiä.
Kirkkoon tullessamme satuimme sopivasti suoraan hautakatakombeihin johdattavien poikien eteen ja sinnehän meidät viitottiin. Olin odottanut vanhanaikaisempaa ja vähemmän steriiliä ympäristöä ja kapeaa ja hämärää tunneliverkostoa. Taas ennakkomielikuva pilasi todellisuuden.

Pietarinkirkon suuruutta ei käsittänyt edes katsoessaan ympärille sen sisällä, vaan vasta kun sitä lähti kiertämään. Siihen meni todella pitkä aika, ja sivualttarien määrä tuntui loputtomalta. Näinkin puheliaalle ja vilkkaalle ihmiselle kuin minä ;-D oli ilmeisen vaikeaa pysyä nahoissaan koko tuo aika, ja niinpä kun pujahdimme kirkosta sen aarrekammioon (Treasury) oli tunnelma jo hieman kuplivan levoton. Ja siellähän niitä aarteita vasta olikin! Aarrekammarin lippukassalle pelmahtaessani ja tiskin taakse katsoessani katsoi sieltä vastaan niin söötit suklaasilmät, että unohduin vallan niitä tuijottamaan ja hymyilemään. Ja ne vaan napitti takaisin. Aikamme tuijotettuamme, kaveri tökkäisi kyynärpäällä.
- Two tickets please. Poika vain katsoi takaisin ja sopersi sitten lopulta: 14 euros.
Kaveri rupesi hösäämään jotain lippujen hinnasta ja kuulokkeista mutta kukaan ei häntä kuunnellut, minä iskin jonkun satunnaisen setelin pöytään ja sitten me vain tuijotimme. Suklaasilmä räpläsi vaihtorahat pöytään ja tuijotti ja sitten me vielä vähän aikaa vain tuijotettiin, kunnes kaveri tönäisi meikäläisen siitä liikkeelle. Olisin voinut tuijottaa niitä silmiä vaikka ikuisuuden. Söötit silmät on aina söötit silmät.

Aarrekammari oli ensimmäinen paikka jossa lippujen hintaan sisältyi kannettava luuri, josta pystyi kuuntelemaan selostuksia näyttelyn esineistä. Minun luurissani intro pamahti käyntiin saman tien kun pääsimme näyttelytilaan, enkä saanut sitä loppumaan, kaverin luurissa taas intro ei alkanut lainkaan ja niin painelimme nappuloita ja huhuilimme luuriin (aloo? aloo? e de dyy?) ja kätkätimme kaksin kerroin nauraen. Tuli hiki, otin takin pois ja huomasin että päivän paitavalinta peitti olkapäät hyvin nimellisesti. Kikatus jatkui ja ensimmäisen näyttelytilan toisella puolen pukuun sonnustautunut nuori mies otti tiukan ilmeen ja lähti kipakoin askelin kohti meitä. Arvasimme, että nyt tulee sanktioita ja rankasti. Yllättäen poika tulikin vain erinomaisella englannilla neuvomaan meitä luurien käytössä. Koska edessä oli mahdollisuus jatkaa näyttelyä sekä suoraan eteenpäin että portaita ylös, katsoin parhaaksi kysyä pojalta neuvoa.
- And when do we go up? kysyin.
- Where? Here, poika osoitti portaita.
- No, When, toistin.
- Now? poika kysyi eikä yhtään ymmärtänyt miksi niin kysyin. Minä ymmärsin kyllä poikaa ja tunsin itseni tyhmäksi kun portaat noustessani näin, että ne nousivat vain sen yhden veistoksen ylitse ja takaisin alas parin metrin päässä. Minähän idioottina sekin poikaparka minua oikein piti?

Kun aarrekammari oli vihdoin kuljettu lävitse, viimeisen huoneen seinustalla meitä odotti kaksi tuttua hahmoa: suklaasilmä ja luuripoika. Taas tuijoteltiin ja hymyiltiin.
Aarrekammarista ulostauduttiin krääsämyymälään, jonka ovella pölähti vastaan jälleen yksi neuvokas, kielitaitoinen ja söötti Vatikaanin poika. Koska kysyminen kannattaa aina, avasin sanaisen arkkuni jälleen.
- And where do we go now? kysyin ihan pokkana. Ilmeisesti turistit voivat kysyä Vatikaanissa ihan mitä vain, koska hämmentymättä nuorimies alkoi tentata, missä paikoissa olimme jo Vatikaanissa käyneet ja missä emme. Hän kertoi museoiden aukioloajat, Sikstuksen kappelin sijainnin ja arvioidun kävelymatkan keston sinne. Siis tässä paikassa jos missä sai palvelua!

Pietarinkirkon kupoliin saattoi kiivetä itse ihan alhaalta ylös saakka, tai sitten ostaa hissilipun jolla pääsi kattotasanteelle saakka ja siitä oli 315 porrasta kiivettävänä ylös kupoliin. Alastulo oli toiset 315 porrasta toisella puolella kupolia - kesken ylösnousun ei mieltään voinut muuttaa, koska porraskäytävä oli kapea ja one-way only. Ennen portaikkoa varoitettiin monikielisin kyltein (tämänkin Vatikaani taisi!) noista 315 portaasta, ja että nousu ei sovi vanhuksille ja sydänvaivaisille.
Joku oli taas unohtanut ottaa beetasalpaajaa pariin päivään ja sen huomasi. Hiki pukkasi pintaan ja pumppu pompotteli mutta sitkeästi kiipesimme ylös asti. Yksi levähdys matkan varrelle sattui, nimittäin kupolin sisäpuolella oli tasanne, jolta pääsi katsomaan alas kirkkoon. Olikin aikamoinen pudotus! Oli mielenkiintoista huomata, että kupolin taideteokset, jotka näyttivät alhaalta katsottuina maalauksilta, olikin mosaiikkia. Tasanteelta matka jatkui aina vain kapenevaa porraskäytävää pitkin kupolin seinän sisällä ylöspäin. Porraskäytävän seinät on kupolin seinien muotoisesti kaarevat ja pistivät ystäväni tasapainoaistin sekaisin ja aiheuttivat pahanolontunteen. Sydän pamppaillen ajattelin, miten isompikokoinen ihminen voisi juuttua tänne käytävään, ja miten sairaskohtauksen saanut henkilö olisi vaikea saada pois täältä. Oliko monikieliset varoitustaulut sittenkään olleet riittäviä? Tai entä jos koko homma romahtaisi ihmisten painosta...?

Vatikaanin museoon ja Sikstuksen kappeliin menimme vasta seuraavana päivänä. Ajoitus oli tosiaan loistava, sillä seisoimme jonossa ehkä vain joitain minuutteja, ja sitten Kärpäsen näköinen mies jo vilkutti meille kaukaa, että tulkaa te tälle portille turvatarkastukseen. Tarkastuksen jälkeen mies kyseli olemmeko opiskelijoita ja neuvoi tarkkaan: tuosta portaat ylös ja siellä on lipunmyynti. Kylttejä oli mielin määrin, mutta että vielä suulliset neuvotkin saimme. Kyllä Vatikaanissa osataan! Museossa kulkiessamme työntekijät tervehtivät meitä käytävillä seisoskellessaan ja vastaan tullessa. Tuli jo sellainen tunne, kuin tuntisimme kaikki Vatikaanin miehet. On se vaan metka paikka.

Roma, III

Rooma on väärinpäin kirjoitettuna amor. Matkustin Roomaan parhaan ystävättäreni kanssa, totesimme reissussa, että olemme tunteneet toisemme 20 vuotta (ja silloin vasta tunsin itseni vanhaksi!). Vuokrasimme asunnon Rooman Trasteveresta tuttavan tuttavalta. Vuokraisäntämme haki meidät lentokentältä, ajelutti kierroksen kaupungilla, kertoili ratikkareitit ja muut tarvittavat tiedot. Sitten hän vei meidät asunnolleen ja esitteli paikat. Makuuhuoneessa ilmeni selkeä väärinkäsitys. Leveään parisänkyyn oli pedattu paitsi yksi leveä yhteinen peitto, niin myös kirkkaanpunaiset lakanat. Kun ilmeni, ettemme olekaan lesbopari, isäntämme oli hetken aikaa hämmentynyt mutta vakuutimme, että 20 vuoden jälkeen pystymme kyllä täysin ongelmitta nukkumaan seitsemän yötä saman peiton alla.

- Petaan aina punaiset lakanat vierailleni, koska en voi itse nukkua punaisilla. Punainen väri kiihdyttää minua niin, että en saa nukuttua, vuokraisäntämme kertoi täysin vakavissaan. - Ihan siltä varalta, että punainen väri sattuisi kiihdyttämään teitäkin niin, että ette saa nukuttua, tässä vieressä on siniset lakanat jotka voitte itse vaihtaa jos haluatte. Pikkuisen oli vaikea pitää pokka, mutta ymmärtäväisesti nyökyttelimme ja myöntelimme, kyllä-kyllä. Enemmän kuin punaiset lakanat (eihän pimeässä edes näe värejä!) minua kiihdyttivät makuuhuoneen eriväriset sähkön- ja turkoosinsiniset seinät...

Roomassa totesin olevani täysin ukkoontunut. Vaikka millaista miestä tuli vastaan, ei mikään sykähdyttänyt. Ei edes huomannut. Italian tumma mies ei vaan sytyttänyt. Kunnes kolmantena päivänä istuimme pizzaleipää nakertaen ja samaan paikkaan tuli väsyneen, vanhan ja kuluneen näköinen bussikuski. Ah mikä karisma.

Rooma on richardgere-miesten mekka. Skottibaarissa hääräsi hieman harmaantunut richardgere. Olisiko ollut paikan omistaja. Sanoin kaverilleni, että eikös olekin ihan Richard Geren näköinen mies, minä kun olen aina ollut vähän heikkona Richard Gereen jostain syystä. Viittasin vaivihkaa sormella, että tuo tuolla minun takanani, hieman harmaantunut vanhempi mies – todella karismaattinen ja vetoava jotenkin. Kaveri katsoi.
- Ihan tosi? kaveri kysyi.
- No joo joo. Etkö sä näe siinä sitä jotain?
- No en todella näe, kaveri sanoi hämmästyneenä. – Siis Richard Geren näköinen?
- Niin niin, vakuutin. – Tuo harmaantunut ja vähän vanhempi mies. Eikö siinä olekin jotain samaa ja jotain ihanan karismaattista?
- No kyllä mä sen näen mutta ei todella minun mielestä ole. En todella näe mitään geremäistä tuossa. Kaveri katsoi ja alkoi näyttää jo todella ällistyneeltä. – Siis sytyttääkö tollanen todella sua? hän kysyi jo vähän huolestuneena.
Koska meillä yleensä menee miesmaku aika yksiin, niin minunkin oli jo pakko katsoa, että mitähän se kaverini oikeasti katsoo. Ja minun richardgere-mieheni oli mennyt muualle ja täsmälleen samalle paikalle oli köpötellyt seitsenkymppinen, vanha ja ruttuinen pulleamahainen lyhyenläntä harmaahapsinen mies.
Repesin ja sille naurulle ei sitten meinannut millään tulla loppua. Kaverinikin oli huisin helpottunut, että olen sentään oma itseni vielä. ;-D

Via Corson ostoskadulla ihmisjoukossa kävellessämme vastaantulijoiden seassa erottui toinen richardgere joka katsoi silmiin jo monenkymmenen metrin päästä. Katsoi koko matkan lähestyessään, kuin haaveillen. Ohikulkiessaan katsoi vieläkin ja kohdallani huokaisi kuin vahingossa ääneen uneksien: Ooh, quanto sei bella. (tässä kohtaa naislukijat huokailee ja mieslukijat yökkii)

Apua, joku on lukenut blogiani!

Selasin vanhoja tekstejä ja löysin kommentteja kirjoituksiini... jopa yhteydenottopyyntöjä. Anteeksi, en ole huomannut teitä! Olen luullut, että ei täällä kukaan käy lukemassa.

Miksi minun pitäisi tervehtiä koko maailmaa?

Kyllä kerrostaloelämä on antoisaa. Naapurit katsovat oikeudekseen kytätä minun tulemisia ja menemisiäni, pitää kirjaa siitä onko vieraillani autoja jotka pysäköidään toistuvasti vieraspaikalle, ja lähettää henkilökohtaisia syytöksiä ja uhkailuja siitä, että olisin lukenut heidän postiaan koska joku pitkä ja hoikka nainen oli tuonut väärään osoitteeseen tulleen ja ”vahingossa” avatun kirjekuoren ovelle ja poliisiin ollaan jo oltu yhteydessä. Taloyhtiössämme on rappuja A:sta O:hon ja katunumeroitakin yli sataan asti, ja silti tuon pitkän ja hoikan naisen on pakko olla minä, päättelee vakiovalittaja nro 1.

Minä, jota ei vähempää voisi kiinnostaa naapurien puuhailut saatikka heidän postinsa. Minä, joka en tunnista kuin seinänaapurini ulkonäöltä ja sukunimeltä ja heistäkin olen käynyt keskustelua vain kahden kanssa ja peräti kahdesti, sen seitsemän vuoden aikana jotka olen tässä asunut.
Minä, joka olen tutustunut tuossa ajassa vain kahteen henkilöön koko taloyhtiössä niin hyvin, että toisesta on tullut hyvä ystävä ja toisen kanssa juttelemme niitä näitä pihalla tavatessamme. Minä, jolta talonmies lainasi siskolleen kissanäyttelyyn koirienkuljetushäkin ja auttoi tiirikoimaan postilaatikkoni auki kun avain oli kateissa ja talvella aina aurasi parkkiruutuni sillä aikaa kun autoni oli poissa.

Minä olen se, jota muut voivat vapaasti arvostella, niinkö? Joku talon mies (ei siis se talonmies) on katsonut että minun pitäisi tervehtiä häntä. Oli oikein valittanut tälle ystävälleni, että kadulla vastaan tullessa minä komennan koirat riviin järjesty! ja katse tiukasti eteenpäin kohdistettuna marssin ohitse. En kuulemma koskaan tervehdi häntä, olen töykeä.
Totta se on. Minä en tiedä kuka hän on, missä hän asuu ja en ole ikinä jutellut hänen kanssaan. Miksi minun pitäisi siis tervehtiä häntä? Vain siksikö, että asumme samassa taloyhtiössä? Jos kyseessä olisi viereinen talo joka ei kuulu samaan taloyhtiöön, niin minun varmaan ei tarvitsisi tervehtiä häntä. Miten jokin tällainen asia ylipäätään voi kaivertaa jonkun ihmisen mieltä niin, että siitä pitää ruveta valittamaan ja juoruamaan muille? Kuinka minä voin olla jollekin ventovieraalle niin merkittävä? Eikö ihmisillä tosiaan ole tänä päivänä lainkaan omaa elämää? Ystäväni tosin oli sanonut miehelle, että ehkä minä en aina edes huomaa häntä – ei hän mikään maailman keskipiste kuitenkaan ole. ;-)

Minulla on oma elämäni ja minä elän sitä juuri niin kuin haluan. Tervehdin juuri niitä ihmisiä joita haluan, ja naapurin valittaja-akkaa en huomioi mitenkään – sekös sitä kismittää!

Hyvä, hyvä levyale (revisited)

Ihana levyale yllätti jälleen! En ollut lainkaan varautunut siihen kun sattumalta astelin Anttilaan musiikkiosaston kautta. Käteen päätyi heti Keanen levy Under the Iron Sea. Odotukset oli suuret sillä Keanen edellinen, Hopes & Fears, on soinut meillä pari vuotta tiiviisti ja ollut mukana reissumusana pitkilläkin matkoilla. Osaan varmaan jokaisen biisin jokaisen sanan ulkoa – laulaa en kyllä sitten osaakaan nuottiakaan, siksi laulankin mukana vain yksin autoa ajaessa. En jaksanut uskoa tämän toisen levyn yltävän samalle tasolle ja sen osto on antanut odottaa itseään.

Olin väärässä. Under the Iron Sea on hypnoottinen levy josta olen tullut suorastaan riippuvaiseksi. Sitä on pakko saada kuunnella monta kertaa päivässä. Hiljainen hetki huutaa heti tätä levyä soimaan. Sävelissä ja kokonaisuudessa on jotakin sellaista, jota jää kaipaamaan lisää heti kun se loppuu. Uudestaan ja uudestaan.

Levyalesta lähti mukaan myös Bruce Springsteenin kahden CD:n kokoelmalevy, jonka vein autoon matkamusaksi. Levyllä on paljon erilaisia tunnelmia. Brucen tyyli on pettämätön vaikka monet kappaleista on viime vuosina olleetkin kovin samantyylisiä.

Dvd-hyllystä yritin etsiä Keanen live-dvd:tä mutta käteen osuikin Alice Cooperin kahden dvd:n Collector’s Edition jossa on 70-luvun konserttitaltiointi ja viime vuosien tuotoksia ja esiintymisiä myös.

Ja sitten kun taas sattumalta osuin rikospaikalle uudestaan, oli eturiviin tuotu isot pinot uusia aletuotteita. Silmään osui Sonata Arctican levy. Olen nähnyt tämän bändin livenä muutamia kertoja viime vuosina, lähinnä festareilla. Kertaakaan en ole mennyt bändiä tarkoituksellisesti katsomaan, vaan olen vain ajautunut yleisön joukkoon. Olen pitänyt näkemästäni (kuulemastani) ja juuttunut katsomaan keikkaa. Hyvää musaa, olen sanonut joka kerran jälkeen. Musiikin lisäksi mieleen on jäänyt laulajan hyväntuuliset housut. Joka kerta.
Alkuvuodesta säädin stereoni kotona ja autossa radio Rockin taajuudelle ja siellä on soinut Sonata Arctica tiuhaan. Nopeasti olen oppinut tunnistamaan bändin pelkästä musiikin sävystä ja laulajan äänestä vaikka kappale ei olisikaan tuttu. Ja kaikesta olen pitänyt.
Niin sitten olin siellä levyalessa, kädessä Sonata Arctican Reckoning Night. Levy on vuodelta 2004. Siitä on hyvä aloittaa, sillä mielestäni bändin syvin olemus paljastuu usein levyissä jotka on tehty ennen suurinta kuuluisuutta, hieman raakileena vielä. Sieltä löytyy usein ne minun suosikkibiisini loppujen lopuksi. On mielenkiintoista tutustua seuraavaksi uudempaan musiikkiin ja nähdä miten ja mihin on tultu.
Kas kummaa, tämäkin levy osoittautui jollain tasolla hypnoottiseksi, enemmän sellaiseksi kuin mikään raskaamman rockin levy koskaan. Ihme juttu. Tätäkin pitäisi saada kuunnella aina uudestaan ja uudestaan. Nyt se vuorottelee Under the Iron Sean kanssa. Erittäin epäsuhta pari, mutta kokonaisuus on rikkomaton.

Roma, II

Rooma on tuijottajien maa. Jos roomalainen näkee jotakin mielenkiintoista, hän kääntyy katsomaan. Katsoo ja tuijottaa suoraan kunnes saa kyllikseen.

Suomalaisen on erittäin vaikea sopeutua tuijottajien maahan. Meillä ei tuijoteta, vaan jos on pakko katsoa, vilkaistaan syrjäsilmällä ja jos huomaa jonkun katsovan silmiin, käännetään äkkiä katse pois. Jos joku katsoo liian pitkään tai sopimattomasti, voi nimittäin tulla turpaan.

Ystäväni selitti, että roomalaiset ovat esteetikkoja. Kun he näkevät jotakin viehättävää, kaunista tai mielenkiintoista ja erikoista, he katsovat ja ottavat kaiken irti. Roomalaiset eivät huutele perään, eivät edes vihellä, eivätkä ehdottele. He vain katsovat. Pitkään ja hartaasti.

Tuntui kuin olisimme olleet piilokamerassa. Ratikkapysäkille tuli vanhempi mies, joka pysähtyi noin viiden metrin päähän meistä odottamaan ratikkaa. Mies vilkaisi meitä, katsoi saman tien uudestaan ja köpötteli pari metriä lähemmäs ja jäi siihen tuijottamaan. Katsoi aikansa (mitataan minuutteina), sai sitten selvästi kyllikseen ja palasi takaisin viiden metrin päähän, omiin ajatuksiinsa.
Metron liukuportaissa ihmiset ohittaessaan saattoivat pysähtyä hetkeksi ja tuijottaa vieressä jonkin aikaa ennen kuin jatkoivat portaiden kiipeämistä.
Baarissa istuessamme sisään tuli viisi italialaista nuorukaista jotka linnoittautuivat baariin. Nuorimies numero yksi vilkaisi taakseen, huomasi meidät ja tuijotti. Kumartui sanomaan jotakin numero kahdelle joka kääntyi hänkin tuijottamaan. Numero viisi jutteli numero neljän kanssa, sattui katsomaan pöytäämme päin ja jo kääntyi numero nelonenkin tuijottamaan, ja tökkäsi vielä numero kolmosta, että katsos tuonne. Siinä ne viisi sitten seisoivat rivissä ja tuijottivat. Tältäköhän apinoista tuntuu eläintarhassa??

Italiassa nuoret naiset eivät ulkoile yksin iltaisin. Baareihin ei mennä yksin vaan miesseuralaisen kanssa. Kaksikin naista liikkeellä on ilmeinen poikkeus. Italialainen ystäväni on kertonut tästä vanhakantaisesta kulttuurista. Roomassa näimme sen olevan totta, koska yhtä poikaystävänsä kanssa tanssivaa naista lukuun ottamatta me taisimme olla baarin ainoat naispuoliset asiakkaat, kunnes koko joukko tuiterissa olevia brittituristeja, ankarasti bailaavia tyttöjä ja poikia, pelmahti ovesta sisään. Sitä ihmettä Rooman miehet ihan nousivat pöydistään lähemmäs katsomaan. Katsomaan!

Metrossa satuimme ruuhka-aikaan seisomaan etummaisina ovien edessä, kun juna saapui asemalle. Ovien auetessa olimme aikeissa jäädä pois kyydistä, mutta pysäkillä aivan meitä vastapäätä seisoi paljon ihmisiä jotka olivat tulossa sisään, etummaisena lyhyehkö vanhempi mies, joka heti ovien auettua katsoi meitä, etenkin ystävääni, ylös kasvoihin ja sitten alas kengänpohjiin saakka. Tehtyään pikaisen analyysin hän totesi hämmästellen ääneen italiaksi: Oletpas pitkä! jonka jälkeen mies alkoi tunkea metroon sisälle. Ahaa, sitäkö ne katsookin! tajusimme. Ja kun katsoimme ympärille, niin tottahan se oli – olimme päätä pidempiä kuin suurin osa miehistä, naisista puhumattakaan.

Roma, I

Rooma on ahtaasti ja tiiviisti rakennettu kaupunki, täynnä pölyä ja pakokaasuja.
Rooman julkinen image on antiikin ajan rakennelmat, aukiot, torit ja kirkot ja suihkulähteet. Tilaa ja ikivanhaa ja romantiikkaa. Todellisuudessa Rooman ihmeet ilmestyvät kapeitten kujien ja vieri viereen tungettujen rakennusten seasta yllättäen, ja ovat niin isoja etteivät sovi paikkaansa, kokonaiskuvaa on vaikea nähdä. Fontana di Trevi on niin iso ja korkea, ja niin lumoavan kaunis, että on sääli, että sen edessä ei ole riittävän isoa aukiota joka toisi sen esille kunnolla. Pantheonia ei edes tunnista sen viertä kulkiessaan, kunnes tulee etukulmalle ja näkee valtaisat pylväät.

Rooma ei ole kylttien kaupunki. Nähtävyyksiin ei opasteta selkeillä kylteillä, ja itse kohteissa ei kerrota kyltein mitä missäkin on ja mikä sen historiikki ja merkitys on. Esillä ei ole selkeitä hintoja, reittejä tai esitteitä edes englanniksi. Joka paikassa tulisi erikseen vuokrata kuulokkeet tai kiertoesittely tai ostaa kirja, jotta ymmärtäisi paremmin mikä on mitäkin. Tämä on minusta erittäin huonoa asiakaspalvelua ja heikkoa huomaavaisuutta turisteja kohtaan. Kaksi poikkeusta täytyy mainita: kirkot ja Rooman eläintarha. Pienimmissäkin kirkoissa kunkin alttarin taideteokset oli nimetty ja esitelty ja eläintarhassa eläimet esiteltiin jopa nimeltä.
Tuntuu, että Suomessa näihin asioihin on satsattu niin paljon paremmin. Mutta ehkä Rooman ei tarvitse olla palvelualtis ja monikielinen? Sen maine ja houkuttelevuus riittävät tuomaan turistit kaupunkiin joka tapauksessa, viis siitä, millainen vastaanotto on?

Rooma on sekasortoisen liikenteen kaupunki. Euroopassa on eniten henkilöajoneuvoja asukasmäärään nähden juuri Roomassa. Ja sen näkee Rooman kaduilla.
Rooman kaduilla autot soittavat torviaan, skootterit pujottelevat henkilöautojen lomassa omia reittejään ja jalankulkijat ylittävät tiet miten vain ja mistä vain. Liikennevalot on vain ohjeellinen järjestelmä ja niitten orjallinen noudattaminen liioittelua. Kaupungin liikenteen rytmin ja oikean taktiikan omaksuu kuitenkin jo muutamassa päivässä – jos ei muuten, niin pakon sanelemana, jos nimittäin haluaa ylittää kadun. Se on vain ylitettävä vaikka autoja tulisikin, ei autot itsestään pysähdy antamaan tietä.

Tuntuu koomiselta, että liikennevaloilla varustetussa risteyksessä niin autot, jalankulkijat kuin etenkin skootterit menevät miten sattuu, ja keskellä tietä seisoo poliisi – valvomassa liikennettäkö?

Rooman liikenne on meluisaa. Jos ei joku paina äänitorvea, kantautuu lähes aina jostakin päin ambulanssin tai poliisiauton epävireinen sointi. Ambulansseja menee jatkuvasti kiireellä johonkin suuntaan. Torven soittaminen sinänsä ei tunnu vaikuttavan etenemisnopeuteen, koska liikenne on ruuhkaista, kiireistä ja tukossa jatkuvasti joka tapauksessa. Ainoastaan raitiovaunukiskoilla ambulanssit ja poliisit (ja taksit!) pääsevät huristamaan vapaasti ja vauhdikkaasti.

Rooman julkinen liikenne on vilkasta. Koko viikon lippu jolla sai ajaa niin bussilla, junalla, metrolla kuin ratikoillakin, maksoi vain 17 euroa. Eri asia sitten oli, miten haluamiinsa paikkoihin löysi, sillä reittikartat on olemassa, varmasti on, mutta ei niitä esillä ollut oikein missään eikä etenkään yleisessä jaossa asemilla.
Kun oman kartan kanssa tiesi minne haluaa mennä, oli varsinainen työ selvittää mikä bussi sinne vie. Kuskitkaan eivät osanneet aina auttaa – he ottivat meidät yhdestä paikasta kyytiin ja tiputtivat pois toisessa ja neuvoivat ottamaan jonkun tietyn bussin siitä eteenpäin, ja tämä tietty bussi ajoi kierroksen muualla ja toi meidät takaisin lähtöpisteeseen, ja neuvoi sitten ottamaan jonkun ihan kolmannen bussin. Kerran kaverini tapansa mukaan pysäkillä nousi kysymään kuskilta neuvoa, kuski vastasi myöntävästi, vetäisi ovet kiinni ja lähti liikkeelle. Kaveri oli bussissa, minä jäin pysäkille. Kaveri pisti mekkalan pystyyn, bussi löi jarrut päälle ja avasi ovet ja minä kipitin perään ja hyppäsin kyytiin.

No, tulihan kaupunkia nähtyä useasta suunnasta ja ratikalla kävimme niin pitkällä ettei kartatkaan tunteneet koko seutua. Aikataulutkin julkisella liikenteellä varmasti oli, ja ainakin ratikat kulkivat kovin ahkerasti – välillä jopa kaksi tai kolme samannumeroista ajoi jonossa peräkkäin.

Meillä Suomessa pysäkkikäyttäytyminen ja liikennevälineisiin nousu ja niistä poistuminen on hyvinkin järjestäytynyttä. Roomassa ei ollut mitään käytöstapoja! Kun ovet avautui, kaikki tunkivat samaan aikaan sekä sisään että ulos. Kun metro tai ratikka lähti liikkeelle, seuraavalla pysäkillä pois jäävät alkoivat heti pedata itselleen tietä ulos ja kysellä lähellä seisovilta ihmisiltä, jäävätkö hekin seuraavalla pois. Käsittämätöntä!

Roomassa on paljon poliiseja. Tammikuussa Rooman kaduilla oli paikka paikoin enemmän poliiseja kuin turisteja. Poliiseja oli joka paikassa – ei vain suosituissa turistikohteissa, vaan ihan kaikkialla keskustan alueella. Lähes aina ympärille katsoessaan saattoi nähdä vähintään yhden poliisipartion kävelemässä kadulla tai poliisiauton seisomassa kadun reunassa. Poliisiautot pitivät vilkkuvaloja päällä käytännössä koko ajan ajossa ollessaan ja usein paikoillaan seistessäkin, vaikka ei ollut mikään hätä tai kiire minnekään. Se on ilmeisesti vain keino näkyä paremmin katukuvassa.
Onko Roomassa erityisesti panostettu poliisien näkymiseen katukuvassa? Tehty turvallisen kaupungin imagon facelift? Paikallinen asukas sanoi Rooman olevan turvallinen kaupunki. Saman mielikuvan minäkin sain. Roomassa on kaksi poliisikuntaa: kaupungin oma poliisi ja armeijan poliisi, kuten esimerkiksi Espanjassakin on carabinieri. Kumpi on parempi? kysyin. Paikallinen asukas sanoisi soittavansa armeijan poliisin paikalle, jos joutuisi valitsemaan – mutta ei osannut perustella, miksi.

Rooma on pukumiesten kaupunki. Poliisit sinisissä asuissaan, armeijan poliisit vihreissä asuissaan, raitiovaunu-, bussi- ja metrokuskit omissa asuissaan. Via Corson ostoskadun merkkiliikkeiden komeat ovimiehet tummissa puvuissaan. Jos pidät virkapukuisten miesten katselemisesta, Rooma on sinun kaupunkisi. Vatikaanista puhumattakaan!

Englantia roomalaiset eivät juurikaan osaa. Neuvoa saattoi kysyä ja niitä annettiin mieluusti, mutta jos et puhunut italiaa, oli vaikeuksia.

Aikuisen vastuu

Minulla ei ole lapsia, eikä vastuullani ole ollut lapsia. Pari vuotta sitten tutustuin yhteisen harrastuksen kautta erääseen lapsiperheeseen. Perheen tyttärestä on tullut erityisen läheinen minulle. Nyt tyttö alkaa olla tulla murrosikään, ja olen huomannut, että minun täytyy harkita puheitani entistä tarkempaan. En voi enää vain möläyttää mitä sattuu, koska olen puheistani vastuussa tämän tytön vanhemmille, ja jollakin tasolla olen ehkä tytölle esikuva tai ainakin roolimalli.

Kun itse olin murrosiässä, oli suhteeni äitiini todella raivoisa. Samoin oli tällä tuttavaperheen äidillä, joka nyt odottaa samaa myrskyä alkavaksi temperamenttisen tyttönsä kanssa.

En ole ajatellut joutuvani yhtäkkiä tällaiseen tilanteeseen, enkä siksi ole siihen valmistautunut. Aivan varoittamatta reilu vuosi sitten tyttö automatkalla mainitsi nähneensä telkkarissa Afrikan lapsia jotka oli kadulla ja haisteli liimaa.
- Siis liimaa, miksi ne niin teki?
Äh, ööh, odotas, katsos kun sitä sanotaan imppaukseksi. Hetkeksi meni pasmat sekaisin ja tuli kiire pohtia oikea tapa kertoa, että lapset imppaa koska siitä tulee hetkeksi hyvä olo, mutta samalla se tekee suurta tuhoa heidän aivoilleen. Ja että se on vaarallista ja ehdottomasti kiellettyä!
Mutta miten kertoa nuorelle, että imppaus ei ole sillä tavoin vaarallista ja kiellettyä kuin esimerkiksi tupakka ja viina on ja joita kaikki kuitenkin kokeilee jossain vaiheessa, vaan sillä tavoin ihan oikeasti vaarallista, että sitä ei tehdä ikinä eikä missään tilanteessa?
Sen tietää, että nuoret kokeilee jotakin juuri siksi, että se on vaarallista ja kiellettyä, joten minulle tuli ihan hätä: miten saan perille viestini, että tämä on oikeasti ei-ei?

”Äiti on ihan tyhmä, äiti ei ymmärrä”, tulee tytön suusta tuon tuosta.
Voisinkohan minä ymmärtää? Pohdin.

Nuori tarvitsee jonkun aikuisen jolle voi uskoutua ja jolta voi kysellä asioita. Minulla oli tuossa iässä sellainen henkilö, perheen ulkopuolelta, hän kuunteli kaikki juttuni. Mutta olenko minä sopiva sellaiseksi aikuiseksi henkilöksi? Olen kyllä jo sanonut, että tyttö voi kertoa minulle mitä vain ja minä en kerro eteenpäin. Mutta siinäkin on suuri vastuu ja ristiriita - mitä jos saan tietää jotakin sellaista jota en voi pitää vain omana tietonani?

Haluan olla tytölle rehellinen, mutta missä menee raja miten paljon voin asioista kertoa, jos hän jotain kysyy? Mitä jos hän kysyy huumeista? Kerronko minä avoimesti millainen oli meidän Kannabiskesä'93?

Aikuisen vastuu – nyt vasta minä sen ymmärrän. Ei ole helppoa. Olen välikädessä tyttären ja äidin välissä, ja tavallaan velvollinen olemaan rehellinen kummallekin. Olen ottanut asian puheeksi tuttavaperheeni äidin kanssa ja purin mieltäni mahdollisista tulevista ristiriidoista. Äiti heläytti iloisella äänellä: - Sellaista se on, jatkuvia ristiriitoja, siinä on vain pärjättävä. Tervetuloa kasvatusrinkiin!
Olin otettu hänen asenteestaan. Tämän aion ottaa vastaan mielenkiintoisena haasteena.