Piikillä

Koska reissaan jonkin verran ja rämmin metiköissä, oli myönnettävä tosiasia, että on tarpeen mennä rokotettavaksi. Otin sitten kaksi kärpästä kerralla, eli hepatiittirokotteen käsivarteen ja jäykkäkouristuksen persiiseen. Hepatiitti pyöri mielessä jo muutenkin ennen rokotusta, kun löysin lenkillä kävelytien poskesta peruskoulun läheltä käytetyn huumeruiskun neuloineen. Vaistomaisesti nostin sen ylös, ettei osu kehenkään lapseen. Vasta ruisku kädessäni tulin ajatelleeksi myös hepatiittia.

Rokotuksessa jännitti: paljonko sattuu? Ihan kuin pienenä koulussa terveydenhoitajalla! Käsivarren pistos sattui enemmän kuin kankkuun pistäminen (jota ei oikeastaan edes huomannut), mutta olen varma että tämä johtui siitä, että näin koska ja miten käteen pistettiin. Kankkuun on vaikea katsoa.

Hoitoja

Olen huomannut, että olen käyttänyt lemmikkejäni paljon itseäni huolellisemmin lääkärissä, rokotuksissa ja muissa hoidoissa. Turrillani on oma yleislääkäri, neurologi, ortopedi, akupunktiolääkäri ja kaksi fysioterapeuttia.

Kun kivut alkoi taas palailla, oli pakko alkaa ajatella omaakin fyysistä huoltoa. Etsin siis itselleni hierojan. Etsintä alkoi kyselykierroksella tuttujen keskuudessa. Tunteeko kukaan, tietääkö kukaan, käykö kukaan…?

Kyselyiden jälkeen pohdin ja haudoin asiaa, kunnes kivut pakottivat toimimaan. Nostin luurin, soitin ja aika oli varattu. Olin epäluuloinen.
- Jos se ei ole hyvä eikä kuuntele sua, niin lähdet vetään, sanoi Mies. – Eihän sinne tartte mennä uudestaan, vaan menet johonkin muualle sitten.

Koskettaminen on minulle intiimi asia. Vieraan tai puolitutun ihmisen kosketus aiheuttaa minussa vaivautuneen olotilan. Tahdon pois, etäämmälle. Olen ujo, harkitsen aina kannattaako johonkin henkilöön tutustua lainkaan, ja silloin harvoin kun totean että se on tarpeellista, niin sittenkin mutustelen ja pureskelen pitkään ja huolella ennen kuin hyväksyn hänet omaan maailmaani jossa voi tutustua minuun, tai jätän sittenkin kylmästi ulkopuoliseksi.

Ensimmäisellä kerralla fysioterapeutti oli varovainen. Olisi voinut rusennella kovempaakin, mutta ei kuulemma halunnut säikäyttää. Hieroi, venytti ja naksautteli. Näytti kotona tehtävät venytykset ja suositteli yhteistä käyntiä kuntosalille.
Minä en pidä kuntosaleista. En varmana mene kuntosalille. Sanoinkin fysioterapeutille, että sitten hän on kyllä todella hyvä, jos saa minut sinne.

Toisella kerralla päästiin jo paremmin vauhtiin, ja siitä se sitten lähti. Eräästä satunnaisesta fysioterapeutista tuli Minun Fysioterapeuttini. Nyt se jo uskaltaa käyttää voimaakin. En minä rikki mene vaikka silmät on sirrillään kun sattuu niin. Kipu on suhteellinen asia. Kun ajattelee niitä kipuja mitä minulla välillä on, on fysioterapeutin aiheuttama kipu varsin kohtuullista sen rinnalla. Fysioterapeuttini on ehkä vaikea tätä ymmärtää tai uskoa? Kun totesin erään käynnin päätteeksi, että tulipas tänään koettua paljon monenlaista kipua, sanoin sen ironisesti, hyvänä vitsinä. Mutta voivatko kaikki ihmiset ymmärtää kipuhuumoria?

Muutaman kerran jälkeen fysioterapeuttini otti jälleen esille kuntosalin. Sen kamalan kuntosalin! Ehdotti, että seuraavalla kerralla katsoisimme yhteisen ajan jolloin voisimme mennä kuntosalille katsomaan liikkeitä. En sanonut mitään mutta ilmeeni paljasti kaiken, sillä fysioterapeuttini lisäsi välittömästi: Voidaan me katsoa niitä liikkeitä täälläkin.
Olin yhä tyrmistynyt, jolloin fysioterapeuttini jatkoi: No, jätetään asia hautumaan ensi kertaan asti.
Ensi kerralla ei kuntosalista puhuttu. Ovela mies, tajusi että minä lähden lätkimään jos aletaan painostaa.

Pari kertaa myöhemmin kuntosali tuli esille ikään kuin ohimennen, sivulauseessa, muka-huomaamatta (mutta minä kyllä huomasin!). Olin tarponut korvessa ja nostellut raskaita esineitä vähin unin monta päivää ja koko kroppa oli ihan poikki. Ja sitten tämä mies mainitsee, miten hyvä olisi jos viikoittain tekisin vaikka puolet tuosta rääkistä kuntosalilla! Ei todella tiennyt äijä mistä puhui - kiesus – eihän kukaan vapaaehtoisesti tee edes neljännestä siitä rääkistä missä minä olin ollut!

Minähän en kuntosalille mene. Siellä on ihmisiä jotka katsoo, laitteita joita en ymmärrä, ja on hirveä työ purkaa laitteista aina ensin kaikki vastukset ja punnukset pois, ennen kuin voin käyttää niitä, koska en minä heiveröinen muuten saa niitä liikkumaan. Enkä mitään jaksa tehdä. Ja sitten jo vieressä joku kyttää omaa vuoroaan. Hikisenä on epämiellyttävää olla ja kaikki on niin hankalaa. Se pyörä on ainoa mitä voisin polkea, mutta siinäkin on aina ylämäki päällä. E-hei, en mene.

Se onkin aikamoista psykologiaa tuo kropan hoitaminen, loppujen lopuksi. Ensimmäisellä kerralla makasin jäykkänä ja kyttäsin että mitä se tekee. Ahdisti kun otti kädestä kiinni. Vähitellen kuviot ja tavat tuli tutuiksi ja oli helpompi rentoutua kun tiesi mitä tapahtui nyt ja seuraavaksi: niska, selkä, käsivarret, niska. Hyvin sitten pyörähtikin silmät päässä kun tuon rääkkiviikon jälkeisessä käsittelyssä fysioterapeuttini nappasikin jalasta kiinni, hieroi pohje- ja reisilihakset ja venytti. Siinä käytiin sillä meikäeienäätule-rajalla, joka olisi ylitetty jos se olisi tehty kertaakaan aikaisemmin.

Viime kerralla oli käsi kiusoitellut edellisenä yönä ja sai erityistä huomiota. Käsivartta muun muassa väännettiin ja vedeltiin eri asentoihin. Siis venyteltiin. Fysioterapeuttini selitti samalla mitä tekee. – Nyt teen hauisvenytyksen, hän sanoi.
Ei pokka meinannut pitää kun mietin mielessäni siis mikä ihmeen hauis??? Eihän mulla sellaista ole.
- Kyllä meillä kaikilla on hauislihas, fysioterapeuttini arvasi ajatukseni ja jatkoi: - Ei sitä keneltäkään ole deletoitu.

Minulla on hyvä fysioterapeutti. Lähes joka kerta on jotakin uutta odottamassa kun menen hoitoon. Milloin kokeillaan lämpöhoitoa, milloin opetellaan uudet venytykset tai jumppakuminauhalla tehtävät kotiharjoitukset. Tunnen, että minuun on panostettu muulloinkin kuin sen tunnin aikana jonka vietän hoidossa.

Mitähän se fysioterapeuttini muuten sanoisi, jos tietäisi, että taloyhtiössämme on kuntosali joka sijaitsee vain 20 askeleen päässä kotiovestani...?

Nightwishin levynjulkkarikeikalla

En ole kuulunut Nightwish-yhtyeen suurimpiin ihailijoihin koskaan, mutta radiosta ja televisiosta tutut kappaleet on aina toki kuulostaneet hyviltä minunkin korvissani. Kun sain mahdollisuuden mennä katsomaan yhtyeen levynjulkistamiskeikkaa Tavastialle, en tietenkään kieltäytynyt vaan lähdin paikanpäälle ilomielin.

Kukapa ei ole olisi seurannut, tahtomattaankin, yhtyeen laulajanvaihdosta keltaisen lehdistön etusivuilla viimeisen vuoden ajan. Yleisön mielenkiinto uutta laulajaa kohtaan oli niin suuri, että voin vain yrittää kuvitella miten paljon uutta Anette-laulajaa on täytynyt hermostuttaa ja jännittää juuri tämä esiintyminen.

En ole Nightwishin musiikkiin tutustunut sen enempää, mutta minulla oli mielikuva, että joku bändin miehenroikaleistakin osaisi laulaa. Ja kyllä olin oikeassa: vaalea pitkätukkainen käsittääkseni bassoa soittava poika, jolla on hassu kaksihaarainen parta, lauloi todella hyvin. Tuli jopa mieleen, että jos uutta laulajaa ei olisi löytynyt bändin ulkopuolelta, olisi sellainen ollut jo bändin sisällä.

Mutta ymmärrän täysin tehdyn laulajavalinnan. Hymyileväinen ja herttaisen oloinen Anette tuo neljän äijän keskellä aivan ihanan herkän naisellisuuden. Ääni soljuu ulos hänen suustaan hämmästyttävän helpon oloisesti. Siinä missä edellisestä laulajasta Turusesta minulla on ilmeetön ja kylmä mielikuva (pelkkien musiikkivideoiden perusteella, liekö osa imagoa), Anette toi lämpöä lavalle esiintymisessään.

Anette on kevyt ja pop, ja Anette on niin ruotsalainen. Välispiikeissä häiritsi, kun Anette äänsi englantia niin ruotsalaisittain ja muodosti lauseet ruotsalaisella sanajärjestyksellä ja ruotsalaisilla sanavalinnoilla. Se ei vaan kuulostanut englannilta. Mielestäni Nightwishin musiikki on sellaista, että laulun sanoista tulisi saada jotakuinkin selvää myös livenä esiintyessä, ja Tavastian hyvin onnistuneet sounditkin tukivat tätä, mutta ei – sanoista ei saanut selvää. Anetten pitäisi tsempata nyt kovasti englannintaitojaan.

Hyvin se kuitenkin meni. Vain kahdessa Nightwishin edellisen levyn hittibiisissä (Nemo ja joku muu, hitaampi kappale), erotin selkeitä epäpuhtauksia laulussa. Tuli heti mieleen, eikö kappaleita voisi sovittaa uudelleen tai muuttaa niin, että ne sopisivat Anetten laulettaviksi paremmin. Musiikin pitäisi elää esittäjänsä mukana. Ehkä kappaleita on jo muutettukin, mutta ei vain tarpeeksi. Vai oliko kyseessä Anetten hienoinen epävarmuus ja jännitys, sillä hänen on täytynyt tietää, että juuri näitä kahta kappaletta verrataan Turusen versioihin?

Mutta ei Anettella ole hätää. Yleisö rakasti häntä. Meidän edessämme tanssittiin villisti, ja takanamme aikamiehet huusivat kovaan ääneen Anetten nimeä ja kappale kappaleen jälkeen kehuivat kuinka sikahyvin meni tääkin.

Yhden kappaleen aikana tuntui, kuin koko bändi olisi vajonnut transsiin tai kohonnut jonkinlaiseen hurmostilaan. Se tuntui kaappaavan myös yleisön mukanaan, sillä kappaleen loppuessa ei kukaan huomannut taputtaa. Hassua.

Hassusta puheenollen. Hassupartainen mies ei vain laulanut suoraan sydämeeni, vaan myös soitti suoraan sinne. Kirjaimellisesti, kuten Sydämeni vuotaa verta. Basso hakkasi rintakehän sisään ja rytmin sekaisin. Vaikka pääsin jo kahden aikaan nukkumaan, koko yön oli levoton olo. Olipa vaikuttava keikka, monin tavoin. ;-)

Pizzamies sanoi Moi

Toissailtana lähdin lenkille, kuten tavallisesti, kaartaen paikallisen pizzakebabin ohitse puistoon. Kuten tavallista, pizzankuljetusauto oli parkissa rakennuksen edessä. Se olikin juuri ajanut siihen, ja kun olin jo kulkenut auton ohitse, nousi Pizzamies autosta ja sanoi Moi.

Hämmennyin kun joku puhui, vilkaisin ympärilleni, ei muita kuin minä, siis minulle puhuttiin. Käännyin katsomaan taakseni ja Pizzamies hymyili ystävällisesti. Kaivelin äkkiä esille kohteliaan huomaavaisen hymyni ja väläytin sen miehelle takaisin, sanomatta mitään ja hidastamatta vauhtia.

Voisin vaikka vannoa, että en ole tätä pizzamiestä nähnyt koskaan aiemmin, mutta tiedän olevani väärässä. Ainahan pizzerian edustalla hyörii porukkaa kun kuljen siitä ohi, olen kyllä nähnyt, mutta en koskaan oikein katsonut. Nyt minä näin ensi kertaa Pizzamiehen ja hän oli ihan söpö ja iloisen näköinen kaveri.
Ilmeisesti Pizzamies on kuitenkin katsonut minua, koska selvästi olettaa tuntevansa minut. Onko minulla ja Pizzamiehellä nyt moi-suhde?

Voinko enää kulkea pizzakebabin ohitse lenkilleni koska vain, minkä näköisenä vain? Onko mikään enää niin kuin ennen? Enkö saakaan enää olla huomaamaton ja tunnistamaton, joku ohikulkija muiden joukossa vain?
Ehkä on myöhäistä miettiä sitä. Pizzamies on jo nähnyt minut sateella ja paisteella, mieli taivaissa ja mieli maassa, laitettuna ja meikattuna, väsyneenä ja rumimmillani.

Raadollista. Ei siis olekaan mahdollista vain livahtaa ulos minkä näköisenä vain, ja kuvitella ettei kukaan huomaa.

Ehdotuksia ja iskulauseita

Kesä, kauniit ilmat ja se villi ja onnellisen odottava fiilis on täällä taas. Ei enää samanlaisena kuin nuorempana, kun koulujen loppuessa odotti vapaus ja seikkailut. Mutta jotain pientä sellaista kuplii vieläkin minun sisälläni kun kuljen kaupungilla ja kaupunkilaiset on vaihtaneet vapaalle. Vaikka työt jatkuu, on tunnelma rennompi ja leppoisa.

Aloin miettiä nuoruuden kesiä. Niitä jolloin olin nuori, laiha ja hieman kurvikaskin, ja uskalsin näyttää sen. Pukeuduin huomiotaherättävästi, flirttasin, haastoin ja vastasin osuvasti mitä villeimpiin ehdotuksiin.

Ehdotukset. Miten hulluja niitä tulikaan! Nyt ne naurattaa ja nyt jos joku jotain ehdottaa, olen todella otettu – ja päiväni on pelastettu. Silloin nuorena tottui siihen, että miehet tuijotti, nykyään tulee lähinnä kiusaantunut olo. Jotain tapahtui niitten menovuosien jälkeen, jäin kotiin, en mennytkään minnekään ja unohdin kokonaan itseni muiden silmissä. Nyt kun olen taas enemmän alkanut käydä paikoissa, on ilo huomata että minussa saattaa vieläkin olla sitä jotain – vetovoimaa. En ehkä olekaan ihan nolla, huomaamaton hiljainen hiiri.

Ehdotukset. Joku menee suoraan asiaan, kuten punkkari Brightonin yössä kulkiessamme rantakadulla majapaikkaamme kohti:
- How about a quick one on the beach?
Toinen taas käyttää ensin kaikki omat iskulauseensa ja sopertaa lopulta kännissä: - Kun veljenkin tarttis saada, kun sillä on tänään synttärit.

Eurooppaa kiertävä muukalainen taas pyysi anteeksi sitä, että hänellä ei ole aikaa viedä minua ulos päivälliselle, eikä aikaa tulla tapaamaan äitiäni, tai tuoda minulle ruusuja, hänellä on vain nyt ja siksi hän haluaa pyytää minut mukaansa, edes pariin maahan, ainahan voin palata kotiin jos en viihdy.
Sydäntä riipaisi että joku löysi tuollaiset sanat. Tätä ehdotusta olen jäänyt miettimään silloin tällöin – mitä jos olisin vain jättänyt kaiken tutun taakseni ja lähtenyt seikkailuun? Siihen en saa koskaan vastausta, sillä tuona yönä minä lähdin kotiin.

Kesäfestareilla lepuutin jalkojani hetken aikaa tyhjän pöydän ääressä. Nelikymppinen mies istui viereen ja alkoi tutustua. Ei kiinnosta. Mies puhuu, puhuu, kyselee, kommentoi, ja puhuu aina vaan. Vastailen lyhyesti: Niin, ymm, niin kai, ei kai. Tai sitten vain nyökkäilen välillä. Mies puhua pulputtaa aiheesta kuin aiheesta. Sitkeästi istua töröttää vieressä ja jaarittelee. Varmaankin puoli tuntia. Lopulta mies on hetken hiljaa ja sitten tokaisee: – No sinähän se suulas olet.
Naulan kantaan!

Nuori mies teki itseään tykö viime kesänä täpötäydessä baarissa. Varmaan juuri kahdeksantoistavuotias ja voittamaton – koko maailman kingi. Itsevarma virne naamalla, iskulauseet valmiina:
- Hei tulkaa istumaan tonne meidän pöytään niin tarjoon baarista koko illan. Jos vaan sais teiltä vähän lämpöä.
Katsoin pojankloppia silmiin, nauratti kovasti, nyökkäsin ovelle päin ja heitin takaisin:
- Kuule, jos sulla on kylmä, hae takki päälle!
Sinä iltana yksi jos toinenkin koetti onneaan, mutta ei lykästänyt. Pitkä ja vaalea sinisilmä katseli vain, ei tullut mitään sanomaan. Jatkopaikassa törmäsimme toisiimme väentungoksessa mutta ei miekkonen vieläkään tohtinut puhua, katsoi vain. Kun kysyin syytä hiljaisuuteen, mies vastasi: - Miksi edes yrittää, kun ei mikään kuitenkaan kelpaa?
Olipa hyvä vastaus. Minäkö ronkeli? Taatusti, mutta myös varattu. Sinisilmä sai vain viimeisen hitaan ja poskisuudelman. ;-)

Kysyin Mieheltä, onko tämä koskaan sanonut mitään romanttista naisille. Mennyt vain ja sanonut jotakin kaunista siis. Mies sanoi heti, että ei niin kannata tehdä, tulee käsilaukusta päähän. On kuulemma pari kertaa tullut kun hän on jotakin sanonut. Ihan oikeasti.
Mutta on häneltä kuulemma joskus lipsahtanut jotain kelvollistakin. Sellaista mistä naiset on tykänneet ja pitäneet sitä romanttisena. Silloin kun mies ei ole tarkoittanut sanoa niin vaan se on ollut silkka vahinko vain, kuulemma.

Tehdäkseen vaikutuksen ei aina tarvitse edes ehdottaa mitään. Kauniina ja leppoisan lämpimänä kesäyönä kävelimme Tampereen Hämeentiellä matkalla baarista baariin, kun ystäväni pysähtyi automaatille ja minä jäin odottelemaan keskelle leveää jalkakäytävää. Takanamme kävellyt mies kulki ohitse. Mies puhui puhelimeen ja näytti täysin keskittyneen puheluunsa. Vilkaisin ohikulkevaa miestä. Mies vilkaisi takaisin kuin ohimennen, keskeyttämättä kulkuaan. Sitten yhtäkkiä hän ihan kuin tuli toisiin ajatuksiin, pysähtyi, kääntyi ja tulikin suoraan minua kohti. Toisella kädellä mies peitti luurin, kurottui lähelleni ja sanoi hiljaisella äänellä korvaani: - Mun oli ihan pakko tulla sanomaan että sä olet todella kaunis nainen.
Mykistyin sanattomaksi, mies jatkoi matkaa ja puheluaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä kääntynyt enää katsomaan taakseen. Mies katosi kulman taakse, minä olin yhä mykistynyt. Maailman romanttisin juttu.

Riskiryhmässä

Migreenipotilailla on terveitä suurempi mahdollisuus saada aivoinfarkti. Sydämen eteisen väliseinäreikä altistaa aivoinfarktille. Flimmeripotilailla on normaalia suurempi aivoinfarktin esiintyvyys.

Minä olen kolminkertaisesti aivoinfarkti-riskiryhmässä. Ei pitäisi tutkia internetiä niin ahkerasti. Voisin varmasti paremmin ilman tätäkin tietoa. Varsinkin nyt, kun päätä on pakottanut hirveällä paineella jo kolmatta päivää ja yötä peräkkäin. Vaakatasossa ollessa tuntemus yltyy todella tuskaiseksi. Tämä ei ole migreeniä, tämä on jotain muuta, ei niinkään kipua vaan painetta.

Mutta voisinko olla riskiryhmässä sittenkin vain kerran? Sydämen eteisväliseinäreikä eli ASD voi aiheuttaa migreeniä – miksi ja miten, sitä ei osata selittää, mutta reikä suljettaessa migreeni saattaa kadota. Lisäksi ASD voi aiheuttaa flimmereitä eli sydämen eteisvärinäkohtauksia. Jospa kaikki johtuukin siitä reiästä?

Ja minähän kieltäydyin reiän tarkemmasta tutkimuksesta, koska se olisi pitänyt tehdä ruokatorven kautta, "eikä toisi kuitenkaan mitään uutta relevanttia tietoa". Nyt alan muuttaa mieltäni.

Alhaista elämää

...suihkuseurapiireissä

Rock-yhtye Thunder tunnelmoi vuonna 1992 ilmestyneellä lp-levyllään kappaleen Low life in high places alussa:

Hey mama, don’t you let your children go
down to the city
where the desperate people go.

And mama, don’t you let them stray
they won’t find peace of mind
in such a lonely place.

Juttelimme rakkaan ystäväni kanssa nuoruusvuosistamme. Nyt tuo aika tuntui meistä niin onnelliselta, vapaalta ja huolettomalta; kunnes ystäväni kysyi: Mutta eikö meillä silloin ollut ihan hirveä elämisen tuska?!
Vanhemmat ei ymmärtäneet, oli kotiintuloajat, ei saatu olla yötä missä vain ja milloin vain. Ei ollut rahaa, ei ollut ikää, piti keksiä muut keinot haluamamme saavuttamiseen.

Thunderin Low life in high places soi meidän nuoruutemme olemisen tuskan keskellä, ja nuo sanat ei meille silloin auenneet. Nyt ne aukeaa, nehän on suunnattu äideille, silloin 90-luvulla meidän vanhemmillemme. He kyllä yrittivät meidän menojamme rajoittaa, vahtia, tarkkailla, varmaankin enemmän kuin kenenkään ikäiseni vanhemmat tekivät. Ja silti hekään eivät voineet estää meitä tutustumasta maailman eri tasoihin, eri paikkoihin, eri tapoihin.

Me ryyppäsimme, poltimme ja rällästimme alkuillan Lepakon pihalla ja pusikoissa. Kylmällä ilmalla joku aina sääli nuoria ja laski koko kirjavan lössin Lepakon kellariin. Pissalla käytiin pensaikossa ulkona ja niitä siemeniä ja takiaisia löytyi pikkupöksyistä ja housunlahkeista vielä seuraavinakin päivinä.
Lepakon keikoilla kävimme sen perusteella, miten komeilta yhtyeen jäsenet näyttivät kuvissa; musiikista ei niin väliksi. Lippurahoja ei yleensä ollut vaan reippaasti menimme bändin jäsenille esittäytymään että kovasti haluttaisi keikalle mutta olemme vain köyhiä opiskelijoita, ja joka ikinen kerta pääsimme sisälle.
Keikalla tungimme eturiviin ja väkimassa runnoi kylkiluut rikki lavan reunaa vasten. Perinteisesti keikan jälkeen vessassa oli lavuaarit oksennettu tukkoon, roskikset pursui yli äyräidensä paperia ja oksennusta, vessakopeissa oli sinne lukkojen taakse sammuneita tyttöjä joitten kaverit kiipesi seinien ylitse aukomaan ovia, ja meillä oli mieli täynnä onnen huumaa.

Me kolusimme baarit ja ravintolat jo alaikäisinä, pienellä vaivalla selvisi ne paikat joihin kyllä pääsee sisään ja muihinkin paikkoihin erilaisia kikkoja millä huijata ovimiestä. Shadow-klubilla pelasimme biljardia, muutama paukku juotuna oli voitonmahdollisuudet todella hyvät. Kun nimet oli Tavastian vieraslistassa mutta ikä ei riittänyt sisälle, oli se hetken aikaa ongelma, mutta siitäkin selvittiin yhteistyöllä, esiintyjät laskivat meidät sisään takaovesta.

Meidän piti tulla kotiin viimeisellä bussilla joka lähti Rautatientorilta kello 01.35. Mutta meillä oli hauskaa, emme malttaneet lähteä, ja aivan viime tingassa joko otimme taksin, jos oli rahaa, tai sitten seisoimme peukut pystyssä tien poskessa ja liftasimme kyytiä kotikonnuille. Aina saimme kyydin, kaksi nättiä tyttöä, ja mikä varjelus yllämme olikaan, ettei ikinä sattunut mitään pahaa.
Ikinä emme antaneet kyydittää kotiovelle asti, vaan sanoimme asuvamme naapurikadulla josta sitten kipitimme kotikadulle kun auto kaarsi pois. Ikinä emme nousseet kyytiin, jos autossa oli kolme miestä, harvemmin kahdenkaan kyytiin. Kun auto pysähtyi tien poskeen, kurkimme ensin rauhassa ja epäluuloisina sisälle autoon, ja vasta jos kumpikin hyväksyi, nousimme kyytiin. Jos kummalla vain oli epäilyksiä, jatkoimme liftaamista.

Jos otimme taksin, ei mukana aina ollut rahaa, ja sitten toinen meistä istui kotipihalla autossa panttina kun toinen hiipi sisälle hakemaan rahaa. Yksi jos toinenkin taksimies joutui myös arvioimaan meidän humalatilaamme, sitä haisimmeko liikaa tupakalle tai viinalle, ja olisiko sedällä muuten tarjota kurkkupastillia että saisi hengitystä raikastettua?

Vaikka tuntuu, että liikuimme alamaailmassakin, niin huumeilta vältyimme, kannabista lukuunottamatta, ja se oli oma valintamme. Sitä kokeilimme turvallisessa seurassa, rauhassa, ilman hosumista ja kiinnijäämisen uhkaa. Vielä nykyäänkin kun kuljen kaupungilla ruuhkassa ja ihmisjoukon seassa tulee vastaan joku, joka on polttanut pilveä, ja se lähes huomaamaton pieni tuoksu lehahtaa ilmavirran mukana kasvoilleni, muut jatkavat matkaansa mitään huomaamatta ja minä haluan seisahtaa, käännähtää, villi olo kuplii sisällä, minä myös!, muisto nuoruudesta, ja… Hei! Mä muuten tiedän sun salaisuuden!

Jos vanhempani olisivat kuulleet laulun viestin, olisiko se muuttanut mitään? En usko. Meillä oli enemmän rajoituksia kuin muilla, minä olin kova kapinoimaan; tiukemmat rajat olisi varmaankin johtaneet rajumpaan kapinaan, rajumpiin kokeiluihin, hurjempiin seikkailuihin.
Sitä missä me kävimme ja mitä me teimme, eivät vanhempamme tiedä vieläkään.

Maailma on muuttunut, tämän päivän vanhemmilla on enemmän vastassaan ja enemmän miltä varjella lapsiaan kuin 15 vuotta sitten. En totisesti kadu heidän asemaansa. Me sentään olimme todella kilttejä ja kunnollisia nuoria - niin paljon pahempaa olisi ollut tarjolla mutta me tyydyimme tähän.

Ja ihan hyviähän meistäkin tuli.

Kiitos, Sir Elwoodin Hiljaiset Värit!

…mutta saanhan myös valittaa?

Miksi, oi miksi, miten voikin olla, että teidän soitantaanne ei saa kuunnella vain rauhassa nauttien, jalka vipattaen, fiilistellen, tanssahdellen ja ehkä välillä myös mukana laulaen?

Viime kesäisellä festarikeikalla tunnelma olisi ollut täydellinen. Hämyinen teltta, myöhäinen ja lämmin kesäilta, tiivis tunnelma. Ja takanani nainen jolla on vatsansa edessä iso kassi, jolla survoo minua jatkuvasti selkään. Nojaa minuun, työntää, survoo ja ruhjoo laukullaan. Puolet keikasta kestin, minähän kun en yleensä valita, ja tungoksessa on kestettävä tungosta. Kun lopulta minunkin kärsivällisyyteni loppui, huomautin nätisti, että voisiko hän olla työntämättä kassillaan, sillä en pääse eteenpäin, ei ole tilaa; ja sain aikamoisen haukkuryöpyn päälleni! Nainen ja mies sadattelivat minua kilvan kopeaksi, ylpeäksi milloin-miksikin, ja mies uhkasi repiä hiukseni irti. Moneen kertaan kuulin kuinka äijä suunnitteli riuhtaisevansa tukastani niin että lennän vaan. Olipa tosi epämiellyttävä olo yhtäkkiä muuten ihan täydellisellä keikalla.

Eilen Tavastialla oli upea loppuunmyyty tunnelma, hienot valot joista tykkäsin todella, ja Elwoodit juuri niin hyviä kuin vain Elwoodit olla voi. Oli ilo ja nautinto kuunnella sellaista esitystä. Siis olisi ollut ilo ja nautinto kuunnella esitystä, mikäli sitä olisi voinut kuulla. Takanamme oli viiden-kuuden naikkosen ryhmä, ja he kommentoivat jatkuvasti kovalla äänellä mitä kappaletta odottivat, miksikä tätä luulivat, hei tää alkoi ihan kuin se mut eisesit ollukkaa!

Kaikki ihmiset tämän kalkattavan naisryhmän ympärillä häiriintyivät. En välillä kuullut edes artistin ääntä, kun akkalauma rääkyi keskenään. Kukin ympärillä hyssytteli vuorollaan, ja lopulta ystäväni sanoi: Hei täällä on todella hyvä esiintyjä lavalla, eikö voisi kuunnella sitä?
Johan tuli ryöpytys takaisin! ”Me ollaan maksettu lipuista ihan sama hinta kuin tekin!” Tämä oli ilmeinen puolustus sille, että samalla hinnalla heillä oli oikeus pilata muitten nautinto.

Eilen olin kuuntelemassa Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä ehkäpä kahdettakymmenettä kertaa. Onneksi takana on monta onnistunutta keikkakokemusta, muuten jäisin ensi kerralla kotiin kuuntelemaan levyä. Tavastian keikka oli hyvä, mutta viime kesän Seinäjoen festarikeikka on ykkösenä mielessä yhä. Onneksi aika kultaa muistot ja ne ikävät asiat tuppaa unohtumaan.

Ensi kertaa odotellessa - kiitos!

Hakattu

Maija meni kylpyhuoneeseen ja laittoi oven lukkoon perässään. Hän meni suihkuun, veti suihkuverhon kiinni ja laittoi suihkun päälle. Lämmin vesisuihku valui kohisten hänen päälaelleen.

Heikki halusi kylppäriin, oli hätä. Ovi oli lukossa. Heikki koputteli oveen pari kertaa, mutta Maija ei kuullut häntä suihkun kohinan yli. Heikki huusi. Maija ei kuullut vieläkään – ovi oli paksu ja suihku piti kovaa ääntä. Heikki potkaisi ovea pari kertaa. Maija kuuli tömähdyksen, mutta ajatteli sen tulevan jostain muusta hotellin lukuisista huoneista.

Maija sulki suihkun, astui kylpyhuoneen pehmeälle matolle ja pyyhki itsensä. Hän puki ylleen pehmeän, lämpimän pyjaman. Hän avasi kylppärin oven. Heikki seisoi eteiskäytävässä hiljaa. Liian hiljaa.

Heikin ja Maijan kiivaan väittelyn äänet kantautui naapurihuoneeseen. Kuului huutoa, miehen ja naisen vuorotellen. Sitten rytisi ja paukkui. Naapurihuoneen mies katsahti naiseen: - Ei kai siellä vaan rusikoida…?
Kuului naisen huuto: Et lyö!
Naapurihuoneen nainen katsoi mieheensä ja sanoja ei tarvittu, vaan he ryntäsivät ulos huoneestaan. He raastoivat Heikin ja Maijan huoneen oven auki.

Maija makasi myttynä eteiskäytävässä. Maija näki että ovi aukesi. Auki oleva ovi. Ovi pois huoneesta. Ovi pakoon. Muut ihmiset auttavat.
Maija syöksähti ovelle mutta joku seisoi edessä. Maija takertui oveen kaksin käsin. Niin kauan kuin ovi ei mene kiinni, niin kauan on mahdollisuus pakoon. Maija ei nähnyt mitään muuta ympärillään kuin oviaukon pois huoneesta. Hän ei tuntenut mitään muuta kuin kehonsa epätoivoisen huudon: juokse henkesi edestä!

Heikki pyysi Maijaa nousemaan ylös, turhaan. Heikin sanat eivät tavoittaneet Maijaa. Pitkän hetken päästä Maija tajusi suurimman vaaran olevan ohi ja konttasi hotellin käytävään ja istuutui selkä seinää vasten. Pelastus. Hän pääsi ulos. Pois.

Naapurihuoneen nainen tuli Maijan luo ja yritti lohduttaa häntä. Maija itki. Maija itki epätoivoisesti sitä, että häntä oli lyöty. Sitten Maija tajusi, että tilanne oli katkennut kesken. Heikki ei ollut vielä valmis. Ja hänen oli mentävä takaisin. Sillä mitä tapahtuisikaan jos hän ei nyt menisi takaisin huoneeseen, vaan palaisi vaikka vasta huomenna.
Maija itki vielä vimmatummin pelkoaan. Hän pelkäsi mennä takaisin huoneeseen Heikin luokse, ja hän pelkäsi olla menemättä sinne. Oli vain valittava peloista pienempi. Maijan sisällä sykki kuolemanpelko, epätoivo täysin mahdottomasta päätöksestä. Hän kuiskaisi melkein kuultavasti: Auta mua.
Mutta mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Maija meni takaisin huoneeseensa ja sulki oven perässään.

Naapurihuoneen pariskunta makasi kauhuissaan sängyssään. Nainen ei saanut unta koko yönä. Hän havahtui ja säpsähti jokaista ääntä, rapsahdusta ja kopsahdusta. Hän nousi ylös kuulostelemaan oliko viereisessä huoneessa hiljaista. Oliko siellä liian hiljaista?

Seuraavana päivänä Heikki pyysi anteeksi naapurihuoneen pariskunnalta. Se oli ollut vain riita, ei mitään muuta – ei mitään pahoinpitelyä. Maija oli vain ylireagoinut Heikin suututtua. Kysykää vaikka Maijalta.
Maija tuli pyytämään naapurihuoneen pariskunnalta anteeksi. Ei ollut ollut mitään pahoinpitelyä. Hän oli vain ylireagoinut kun Heikki niin suuttui.
Heikki osti Maijalle villapuseron, kaulakorun ja vei hänet ulos syömään. Ei koskaan enää, tämä oli todella se viimeinen kerta, Heikki lupaa. Maijan kokeillessa kaulakorua kaulaansa hänen musta olkapäänsä vilahti hetkeksi näkyville.

Maijalla ei ole mielipidettä, Maija pitää kaikesta mistä Heikkikin ja ei pidä siitä mistä Heikki ei pidä. Maijaa itseään ei enää ole, Maija on lakannut olemasta jo kauan sitten. Kukaan muuhan ei Maijaa huolisikaan kuin Heikki, joten Maijan on syytä olla onnellinen siitä, että edes Heikki on hänet ottanut.

Naapurihuoneen naista riipaisi sydämestä. Maijan pelko ei ikinä unohdu hänen mielestään.
En koskaan unohda sitä epätoivoa minkä näin Maijassa, kun hän tajusi, että ei voi palata mutta ei voi myöskään lähteä.

Olen tuntenut kaksi muutakin pahoinpideltyä naista. Anna asui miehensä kanssa viisi vuotta, jonka jälkeen sai irtauduttua eri asuntoon. Mies kuitenkin piti häntä yhä henkisessä yliotteessaan kolmen vuoden ajan ja pahoinpitely jatkui. Lopulta Anna teki ratkaisun ja siirtyi työelämään pitkän matkan päähän pahoinpitelijästään. Fyysinen välimatka toi lopulta rauhan.
Bertalle riitti kerta. Mies hakkasi hänet eräänä yönä niin pahasti, että Bertta tiesi hengenlähdön olevan lähellä. Bertta ei saanut itse hälytettyä apua ja toivoi naapurien soittavan poliisit. Ison kaupungin ahtaasti asutussa lähiössä voi kuitenkin tapahtua vaikka mitä, ja sitä pidetään kai normaalina – ei pidä puuttua naapureitten asioihin. Bertta suojasi vatsansa ja päänsä ja otti vastaan mitä tuli. Sen jälkeen hän tekeytyi kuolleeksi. Lopulta mies soitti itse apua paikalle. Bertta oli viikon sairaalassa. Mies muutti sillä aikaa pois. Oikeus toi aikoinaan rangaistuksensa miehelle, Bertalle jäi pitkäaikainen toipuminen ja ikuiset arvet.

Miksi nainen ei lähde? Mitä olisi voinut tehdä? Miten auttaa? Olisiko minun pitänyt saarnata Maijalle hänen ihmisarvostaan, oikeudestaan koskemattomuuteen, hänen ainutlaatuisuudestaan ihmisenä? Olisiko se auttanut? Onko se ikinä auttanut??
Sillä hän lähtee kun itse niin päättää, sillä ei ole mitään merkitystä mitä minä sanon. Kukaan ei voi tehdä sitä päätöstä hänen puolestaan. Hän lähtee sitten kun on saanut tarpeekseen - olkoon se aika viisi vuotta tai kymmenen, tai ikuisuus, tai ei koskaan. Ehkä hän lähtee vasta kun vammautuu pysyvästi, tai odottaa kunnes tulee kuoleman hetki. Toivon että hän lähtee.

P.S. Maija ei oikeasti ole Maija eikä Heikki ole Heikki. Anna ei ole oikeasti Anna, eikä Bertta Bertta. Mutta juoni valitettavasti perustuu tositapahtumiin.

Hyvä, hyvä levyale!

Levyale on kerrassaan mainio ajatus. Jo etukäteen iloitsin kun kuulin tästä ideasta. Päätin ostaa sen-ja-sen ja ainakin myös sen-ja-sen levyt, jotka minulla on vain lp-levyinä mutta joita rakastan ja joita olisi kiva taas kuunnella. Älppärisoitin kyllä löytyy kotoani, mutta ei työhuoneesta jossa kuuntelen musiikkia töitä tehdessäni - ja lisäksi älppäriä saa koko ajan olla kääntämässä, kun taas CD-soittimen voi ladata täyteen ja soittaa yhdellä napinpainalluksella tuntikausia. Laiskuus!

Yllättäen en löytänytkään levyalesta kaikkea sitä mitä olin toivonut, ja pihiys iski ja harkitsin pitkään edes muutaman levyn ostamista. Lopulta ostin kaksi levyä joista olin haaveillut jo pitkään: toinen oli Coldplayn ”Parachutes” ja toinen Keanen ”Hopes And Fears”. Pitkän kiertelyn jälkeen ostin myöhemmin vielä Sunrise Avenuen levyn ”On The Way To Wonderland”.

Ystäväni lainasi minulle ”Parachutes”-levyn pari vuotta sitten ja soitin sitä silloin autossani jossa oli CD-soitin. Ilahduin! Ja yllätyin –osa kappaleista oli aivan kuin suomalaista edesmennyttä (mielestäni jopa legendaarista) Kingston Wallia – oli kuin olisin kuullut pitkästä aikaa uutta Kingston Wallin musiikkia, kappaleita joita en silloin aikoinaan kuullut. Mahtavaa!
Sittemmin hankin myös Coldplayn ”X & Y” –levyn, jonka radiossa soineista kappaleista olin pitänyt. Erilaista kuin ”Parachutes”, mutta joo, ihan hyvää musiikkia tälläkin levyllä, silti valitettavasti levy joka ei kestä pitkään CD-soittimessani – kerta pari viikossa riittää.
Nyt kun ”Parachutes” on jälleen valikoimissani, täytyy todeta, että pelkään sen kokevan ”X & Y”:n kohtalon - luultavasti sekään ei kestä paljon toistoa. Mekaanisesti levy toki kestäisi, mutta minä en kestä kuunnella…

Keane on mielenkiintoinen tuttavuus – jo heti ensimmäistä kertaa bändiä kuultuani ihastuin ja kappaleet ja yhtye jäi muistiin. Kevyttä, helppoa, hyväntuulista musiikkia, ei lainkaan minun tyyliäni mutta voi miten vetoavaa. En tapaa ostaa levyjä, joten tämäkin jäi vain hankkimatta, kunnes levyalessa osui silmään.
Loistava, briljantti levy. Kauttaaltaan sitä mitä tilasinkin. Tämän kanssa voi viettää aikaa vain maaten ja kuunnellen. Kunnes SE kiinnitti huomion. Kappaleessa ”Can’t Stop Now”. Jokaisen lauseen jälkeen laulaja vetää henkeä sisään ryystäen ja hinkuen kuin astmakohtauksessa. Ja sitten en enää pystynytkään kuuntelemaan nautiskellen, vaan joka välissä piti kuunnella: Tekeekö se sen taas? Voit itku, että pitikin huomata moinen pikkuseikka.

En yleensä osta kotimaista musiikkia. Poikkeuksena Sir Elwoodin Hiljaiset Värit ja Apulanta. Muuten ne harvat levyt joita ostan, on ulkomaisten bändien tuotoksia. Kuitenkin käteen osui vielä levyalen loppuvaiheessa Sunrise Avenuen ”On The Way To Wonderland”. Tämäkin levy oli positiivinen yllätys: tyyli pitää loppuun saakka, ja jo ensikuuntelulla levy on miellyttävä kauttaaltaan. Yleensä tarvitsen monta kuuntelukertaa ennen kuin pääsen levyyn sisälle ja päätän pidänkö siitä vai en, mutta tämä levy saa hyvän leiman jo ensikuuntelulla. Nähtäväksi jää, kestääkö sekään toistoa pitemmän päälle, mutta alku on lupaava.

Levyale on kerrassaan loistava idea. Ensi kerralla lupaan satsata siihen enemmän. Tuleehan ensi kerta, tuleehan?