Migreenipotilailla on terveitä suurempi mahdollisuus saada aivoinfarkti. Sydämen eteisen väliseinäreikä altistaa aivoinfarktille. Flimmeripotilailla on normaalia suurempi aivoinfarktin esiintyvyys.
Minä olen kolminkertaisesti aivoinfarkti-riskiryhmässä. Ei pitäisi tutkia internetiä niin ahkerasti. Voisin varmasti paremmin ilman tätäkin tietoa. Varsinkin nyt, kun päätä on pakottanut hirveällä paineella jo kolmatta päivää ja yötä peräkkäin. Vaakatasossa ollessa tuntemus yltyy todella tuskaiseksi. Tämä ei ole migreeniä, tämä on jotain muuta, ei niinkään kipua vaan painetta.
Mutta voisinko olla riskiryhmässä sittenkin vain kerran? Sydämen eteisväliseinäreikä eli ASD voi aiheuttaa migreeniä – miksi ja miten, sitä ei osata selittää, mutta reikä suljettaessa migreeni saattaa kadota. Lisäksi ASD voi aiheuttaa flimmereitä eli sydämen eteisvärinäkohtauksia. Jospa kaikki johtuukin siitä reiästä?
Ja minähän kieltäydyin reiän tarkemmasta tutkimuksesta, koska se olisi pitänyt tehdä ruokatorven kautta, "eikä toisi kuitenkaan mitään uutta relevanttia tietoa". Nyt alan muuttaa mieltäni.
Wednesday, May 23, 2007
Alhaista elämää
...suihkuseurapiireissä
Rock-yhtye Thunder tunnelmoi vuonna 1992 ilmestyneellä lp-levyllään kappaleen Low life in high places alussa:
Hey mama, don’t you let your children go
down to the city
where the desperate people go.
And mama, don’t you let them stray
they won’t find peace of mind
in such a lonely place.
Juttelimme rakkaan ystäväni kanssa nuoruusvuosistamme. Nyt tuo aika tuntui meistä niin onnelliselta, vapaalta ja huolettomalta; kunnes ystäväni kysyi: Mutta eikö meillä silloin ollut ihan hirveä elämisen tuska?!
Vanhemmat ei ymmärtäneet, oli kotiintuloajat, ei saatu olla yötä missä vain ja milloin vain. Ei ollut rahaa, ei ollut ikää, piti keksiä muut keinot haluamamme saavuttamiseen.
Thunderin Low life in high places soi meidän nuoruutemme olemisen tuskan keskellä, ja nuo sanat ei meille silloin auenneet. Nyt ne aukeaa, nehän on suunnattu äideille, silloin 90-luvulla meidän vanhemmillemme. He kyllä yrittivät meidän menojamme rajoittaa, vahtia, tarkkailla, varmaankin enemmän kuin kenenkään ikäiseni vanhemmat tekivät. Ja silti hekään eivät voineet estää meitä tutustumasta maailman eri tasoihin, eri paikkoihin, eri tapoihin.
Me ryyppäsimme, poltimme ja rällästimme alkuillan Lepakon pihalla ja pusikoissa. Kylmällä ilmalla joku aina sääli nuoria ja laski koko kirjavan lössin Lepakon kellariin. Pissalla käytiin pensaikossa ulkona ja niitä siemeniä ja takiaisia löytyi pikkupöksyistä ja housunlahkeista vielä seuraavinakin päivinä.
Lepakon keikoilla kävimme sen perusteella, miten komeilta yhtyeen jäsenet näyttivät kuvissa; musiikista ei niin väliksi. Lippurahoja ei yleensä ollut vaan reippaasti menimme bändin jäsenille esittäytymään että kovasti haluttaisi keikalle mutta olemme vain köyhiä opiskelijoita, ja joka ikinen kerta pääsimme sisälle.
Keikalla tungimme eturiviin ja väkimassa runnoi kylkiluut rikki lavan reunaa vasten. Perinteisesti keikan jälkeen vessassa oli lavuaarit oksennettu tukkoon, roskikset pursui yli äyräidensä paperia ja oksennusta, vessakopeissa oli sinne lukkojen taakse sammuneita tyttöjä joitten kaverit kiipesi seinien ylitse aukomaan ovia, ja meillä oli mieli täynnä onnen huumaa.
Me kolusimme baarit ja ravintolat jo alaikäisinä, pienellä vaivalla selvisi ne paikat joihin kyllä pääsee sisään ja muihinkin paikkoihin erilaisia kikkoja millä huijata ovimiestä. Shadow-klubilla pelasimme biljardia, muutama paukku juotuna oli voitonmahdollisuudet todella hyvät. Kun nimet oli Tavastian vieraslistassa mutta ikä ei riittänyt sisälle, oli se hetken aikaa ongelma, mutta siitäkin selvittiin yhteistyöllä, esiintyjät laskivat meidät sisään takaovesta.
Meidän piti tulla kotiin viimeisellä bussilla joka lähti Rautatientorilta kello 01.35. Mutta meillä oli hauskaa, emme malttaneet lähteä, ja aivan viime tingassa joko otimme taksin, jos oli rahaa, tai sitten seisoimme peukut pystyssä tien poskessa ja liftasimme kyytiä kotikonnuille. Aina saimme kyydin, kaksi nättiä tyttöä, ja mikä varjelus yllämme olikaan, ettei ikinä sattunut mitään pahaa.
Ikinä emme antaneet kyydittää kotiovelle asti, vaan sanoimme asuvamme naapurikadulla josta sitten kipitimme kotikadulle kun auto kaarsi pois. Ikinä emme nousseet kyytiin, jos autossa oli kolme miestä, harvemmin kahdenkaan kyytiin. Kun auto pysähtyi tien poskeen, kurkimme ensin rauhassa ja epäluuloisina sisälle autoon, ja vasta jos kumpikin hyväksyi, nousimme kyytiin. Jos kummalla vain oli epäilyksiä, jatkoimme liftaamista.
Jos otimme taksin, ei mukana aina ollut rahaa, ja sitten toinen meistä istui kotipihalla autossa panttina kun toinen hiipi sisälle hakemaan rahaa. Yksi jos toinenkin taksimies joutui myös arvioimaan meidän humalatilaamme, sitä haisimmeko liikaa tupakalle tai viinalle, ja olisiko sedällä muuten tarjota kurkkupastillia että saisi hengitystä raikastettua?
Vaikka tuntuu, että liikuimme alamaailmassakin, niin huumeilta vältyimme, kannabista lukuunottamatta, ja se oli oma valintamme. Sitä kokeilimme turvallisessa seurassa, rauhassa, ilman hosumista ja kiinnijäämisen uhkaa. Vielä nykyäänkin kun kuljen kaupungilla ruuhkassa ja ihmisjoukon seassa tulee vastaan joku, joka on polttanut pilveä, ja se lähes huomaamaton pieni tuoksu lehahtaa ilmavirran mukana kasvoilleni, muut jatkavat matkaansa mitään huomaamatta ja minä haluan seisahtaa, käännähtää, villi olo kuplii sisällä, minä myös!, muisto nuoruudesta, ja… Hei! Mä muuten tiedän sun salaisuuden!
Jos vanhempani olisivat kuulleet laulun viestin, olisiko se muuttanut mitään? En usko. Meillä oli enemmän rajoituksia kuin muilla, minä olin kova kapinoimaan; tiukemmat rajat olisi varmaankin johtaneet rajumpaan kapinaan, rajumpiin kokeiluihin, hurjempiin seikkailuihin.
Sitä missä me kävimme ja mitä me teimme, eivät vanhempamme tiedä vieläkään.
Maailma on muuttunut, tämän päivän vanhemmilla on enemmän vastassaan ja enemmän miltä varjella lapsiaan kuin 15 vuotta sitten. En totisesti kadu heidän asemaansa. Me sentään olimme todella kilttejä ja kunnollisia nuoria - niin paljon pahempaa olisi ollut tarjolla mutta me tyydyimme tähän.
Ja ihan hyviähän meistäkin tuli.
Rock-yhtye Thunder tunnelmoi vuonna 1992 ilmestyneellä lp-levyllään kappaleen Low life in high places alussa:
Hey mama, don’t you let your children go
down to the city
where the desperate people go.
And mama, don’t you let them stray
they won’t find peace of mind
in such a lonely place.
Juttelimme rakkaan ystäväni kanssa nuoruusvuosistamme. Nyt tuo aika tuntui meistä niin onnelliselta, vapaalta ja huolettomalta; kunnes ystäväni kysyi: Mutta eikö meillä silloin ollut ihan hirveä elämisen tuska?!
Vanhemmat ei ymmärtäneet, oli kotiintuloajat, ei saatu olla yötä missä vain ja milloin vain. Ei ollut rahaa, ei ollut ikää, piti keksiä muut keinot haluamamme saavuttamiseen.
Thunderin Low life in high places soi meidän nuoruutemme olemisen tuskan keskellä, ja nuo sanat ei meille silloin auenneet. Nyt ne aukeaa, nehän on suunnattu äideille, silloin 90-luvulla meidän vanhemmillemme. He kyllä yrittivät meidän menojamme rajoittaa, vahtia, tarkkailla, varmaankin enemmän kuin kenenkään ikäiseni vanhemmat tekivät. Ja silti hekään eivät voineet estää meitä tutustumasta maailman eri tasoihin, eri paikkoihin, eri tapoihin.
Me ryyppäsimme, poltimme ja rällästimme alkuillan Lepakon pihalla ja pusikoissa. Kylmällä ilmalla joku aina sääli nuoria ja laski koko kirjavan lössin Lepakon kellariin. Pissalla käytiin pensaikossa ulkona ja niitä siemeniä ja takiaisia löytyi pikkupöksyistä ja housunlahkeista vielä seuraavinakin päivinä.
Lepakon keikoilla kävimme sen perusteella, miten komeilta yhtyeen jäsenet näyttivät kuvissa; musiikista ei niin väliksi. Lippurahoja ei yleensä ollut vaan reippaasti menimme bändin jäsenille esittäytymään että kovasti haluttaisi keikalle mutta olemme vain köyhiä opiskelijoita, ja joka ikinen kerta pääsimme sisälle.
Keikalla tungimme eturiviin ja väkimassa runnoi kylkiluut rikki lavan reunaa vasten. Perinteisesti keikan jälkeen vessassa oli lavuaarit oksennettu tukkoon, roskikset pursui yli äyräidensä paperia ja oksennusta, vessakopeissa oli sinne lukkojen taakse sammuneita tyttöjä joitten kaverit kiipesi seinien ylitse aukomaan ovia, ja meillä oli mieli täynnä onnen huumaa.
Me kolusimme baarit ja ravintolat jo alaikäisinä, pienellä vaivalla selvisi ne paikat joihin kyllä pääsee sisään ja muihinkin paikkoihin erilaisia kikkoja millä huijata ovimiestä. Shadow-klubilla pelasimme biljardia, muutama paukku juotuna oli voitonmahdollisuudet todella hyvät. Kun nimet oli Tavastian vieraslistassa mutta ikä ei riittänyt sisälle, oli se hetken aikaa ongelma, mutta siitäkin selvittiin yhteistyöllä, esiintyjät laskivat meidät sisään takaovesta.
Meidän piti tulla kotiin viimeisellä bussilla joka lähti Rautatientorilta kello 01.35. Mutta meillä oli hauskaa, emme malttaneet lähteä, ja aivan viime tingassa joko otimme taksin, jos oli rahaa, tai sitten seisoimme peukut pystyssä tien poskessa ja liftasimme kyytiä kotikonnuille. Aina saimme kyydin, kaksi nättiä tyttöä, ja mikä varjelus yllämme olikaan, ettei ikinä sattunut mitään pahaa.
Ikinä emme antaneet kyydittää kotiovelle asti, vaan sanoimme asuvamme naapurikadulla josta sitten kipitimme kotikadulle kun auto kaarsi pois. Ikinä emme nousseet kyytiin, jos autossa oli kolme miestä, harvemmin kahdenkaan kyytiin. Kun auto pysähtyi tien poskeen, kurkimme ensin rauhassa ja epäluuloisina sisälle autoon, ja vasta jos kumpikin hyväksyi, nousimme kyytiin. Jos kummalla vain oli epäilyksiä, jatkoimme liftaamista.
Jos otimme taksin, ei mukana aina ollut rahaa, ja sitten toinen meistä istui kotipihalla autossa panttina kun toinen hiipi sisälle hakemaan rahaa. Yksi jos toinenkin taksimies joutui myös arvioimaan meidän humalatilaamme, sitä haisimmeko liikaa tupakalle tai viinalle, ja olisiko sedällä muuten tarjota kurkkupastillia että saisi hengitystä raikastettua?
Vaikka tuntuu, että liikuimme alamaailmassakin, niin huumeilta vältyimme, kannabista lukuunottamatta, ja se oli oma valintamme. Sitä kokeilimme turvallisessa seurassa, rauhassa, ilman hosumista ja kiinnijäämisen uhkaa. Vielä nykyäänkin kun kuljen kaupungilla ruuhkassa ja ihmisjoukon seassa tulee vastaan joku, joka on polttanut pilveä, ja se lähes huomaamaton pieni tuoksu lehahtaa ilmavirran mukana kasvoilleni, muut jatkavat matkaansa mitään huomaamatta ja minä haluan seisahtaa, käännähtää, villi olo kuplii sisällä, minä myös!, muisto nuoruudesta, ja… Hei! Mä muuten tiedän sun salaisuuden!
Jos vanhempani olisivat kuulleet laulun viestin, olisiko se muuttanut mitään? En usko. Meillä oli enemmän rajoituksia kuin muilla, minä olin kova kapinoimaan; tiukemmat rajat olisi varmaankin johtaneet rajumpaan kapinaan, rajumpiin kokeiluihin, hurjempiin seikkailuihin.
Sitä missä me kävimme ja mitä me teimme, eivät vanhempamme tiedä vieläkään.
Maailma on muuttunut, tämän päivän vanhemmilla on enemmän vastassaan ja enemmän miltä varjella lapsiaan kuin 15 vuotta sitten. En totisesti kadu heidän asemaansa. Me sentään olimme todella kilttejä ja kunnollisia nuoria - niin paljon pahempaa olisi ollut tarjolla mutta me tyydyimme tähän.
Ja ihan hyviähän meistäkin tuli.
Sunday, May 20, 2007
Kiitos, Sir Elwoodin Hiljaiset Värit!
…mutta saanhan myös valittaa?
Miksi, oi miksi, miten voikin olla, että teidän soitantaanne ei saa kuunnella vain rauhassa nauttien, jalka vipattaen, fiilistellen, tanssahdellen ja ehkä välillä myös mukana laulaen?
Viime kesäisellä festarikeikalla tunnelma olisi ollut täydellinen. Hämyinen teltta, myöhäinen ja lämmin kesäilta, tiivis tunnelma. Ja takanani nainen jolla on vatsansa edessä iso kassi, jolla survoo minua jatkuvasti selkään. Nojaa minuun, työntää, survoo ja ruhjoo laukullaan. Puolet keikasta kestin, minähän kun en yleensä valita, ja tungoksessa on kestettävä tungosta. Kun lopulta minunkin kärsivällisyyteni loppui, huomautin nätisti, että voisiko hän olla työntämättä kassillaan, sillä en pääse eteenpäin, ei ole tilaa; ja sain aikamoisen haukkuryöpyn päälleni! Nainen ja mies sadattelivat minua kilvan kopeaksi, ylpeäksi milloin-miksikin, ja mies uhkasi repiä hiukseni irti. Moneen kertaan kuulin kuinka äijä suunnitteli riuhtaisevansa tukastani niin että lennän vaan. Olipa tosi epämiellyttävä olo yhtäkkiä muuten ihan täydellisellä keikalla.
Eilen Tavastialla oli upea loppuunmyyty tunnelma, hienot valot joista tykkäsin todella, ja Elwoodit juuri niin hyviä kuin vain Elwoodit olla voi. Oli ilo ja nautinto kuunnella sellaista esitystä. Siis olisi ollut ilo ja nautinto kuunnella esitystä, mikäli sitä olisi voinut kuulla. Takanamme oli viiden-kuuden naikkosen ryhmä, ja he kommentoivat jatkuvasti kovalla äänellä mitä kappaletta odottivat, miksikä tätä luulivat, hei tää alkoi ihan kuin se mut eisesit ollukkaa!
Kaikki ihmiset tämän kalkattavan naisryhmän ympärillä häiriintyivät. En välillä kuullut edes artistin ääntä, kun akkalauma rääkyi keskenään. Kukin ympärillä hyssytteli vuorollaan, ja lopulta ystäväni sanoi: Hei täällä on todella hyvä esiintyjä lavalla, eikö voisi kuunnella sitä?
Johan tuli ryöpytys takaisin! ”Me ollaan maksettu lipuista ihan sama hinta kuin tekin!” Tämä oli ilmeinen puolustus sille, että samalla hinnalla heillä oli oikeus pilata muitten nautinto.
Eilen olin kuuntelemassa Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä ehkäpä kahdettakymmenettä kertaa. Onneksi takana on monta onnistunutta keikkakokemusta, muuten jäisin ensi kerralla kotiin kuuntelemaan levyä. Tavastian keikka oli hyvä, mutta viime kesän Seinäjoen festarikeikka on ykkösenä mielessä yhä. Onneksi aika kultaa muistot ja ne ikävät asiat tuppaa unohtumaan.
Ensi kertaa odotellessa - kiitos!
Miksi, oi miksi, miten voikin olla, että teidän soitantaanne ei saa kuunnella vain rauhassa nauttien, jalka vipattaen, fiilistellen, tanssahdellen ja ehkä välillä myös mukana laulaen?
Viime kesäisellä festarikeikalla tunnelma olisi ollut täydellinen. Hämyinen teltta, myöhäinen ja lämmin kesäilta, tiivis tunnelma. Ja takanani nainen jolla on vatsansa edessä iso kassi, jolla survoo minua jatkuvasti selkään. Nojaa minuun, työntää, survoo ja ruhjoo laukullaan. Puolet keikasta kestin, minähän kun en yleensä valita, ja tungoksessa on kestettävä tungosta. Kun lopulta minunkin kärsivällisyyteni loppui, huomautin nätisti, että voisiko hän olla työntämättä kassillaan, sillä en pääse eteenpäin, ei ole tilaa; ja sain aikamoisen haukkuryöpyn päälleni! Nainen ja mies sadattelivat minua kilvan kopeaksi, ylpeäksi milloin-miksikin, ja mies uhkasi repiä hiukseni irti. Moneen kertaan kuulin kuinka äijä suunnitteli riuhtaisevansa tukastani niin että lennän vaan. Olipa tosi epämiellyttävä olo yhtäkkiä muuten ihan täydellisellä keikalla.
Eilen Tavastialla oli upea loppuunmyyty tunnelma, hienot valot joista tykkäsin todella, ja Elwoodit juuri niin hyviä kuin vain Elwoodit olla voi. Oli ilo ja nautinto kuunnella sellaista esitystä. Siis olisi ollut ilo ja nautinto kuunnella esitystä, mikäli sitä olisi voinut kuulla. Takanamme oli viiden-kuuden naikkosen ryhmä, ja he kommentoivat jatkuvasti kovalla äänellä mitä kappaletta odottivat, miksikä tätä luulivat, hei tää alkoi ihan kuin se mut eisesit ollukkaa!
Kaikki ihmiset tämän kalkattavan naisryhmän ympärillä häiriintyivät. En välillä kuullut edes artistin ääntä, kun akkalauma rääkyi keskenään. Kukin ympärillä hyssytteli vuorollaan, ja lopulta ystäväni sanoi: Hei täällä on todella hyvä esiintyjä lavalla, eikö voisi kuunnella sitä?
Johan tuli ryöpytys takaisin! ”Me ollaan maksettu lipuista ihan sama hinta kuin tekin!” Tämä oli ilmeinen puolustus sille, että samalla hinnalla heillä oli oikeus pilata muitten nautinto.
Eilen olin kuuntelemassa Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä ehkäpä kahdettakymmenettä kertaa. Onneksi takana on monta onnistunutta keikkakokemusta, muuten jäisin ensi kerralla kotiin kuuntelemaan levyä. Tavastian keikka oli hyvä, mutta viime kesän Seinäjoen festarikeikka on ykkösenä mielessä yhä. Onneksi aika kultaa muistot ja ne ikävät asiat tuppaa unohtumaan.
Ensi kertaa odotellessa - kiitos!
Subscribe to:
Posts (Atom)