Pizzamies sanoi Moi

Toissailtana lähdin lenkille, kuten tavallisesti, kaartaen paikallisen pizzakebabin ohitse puistoon. Kuten tavallista, pizzankuljetusauto oli parkissa rakennuksen edessä. Se olikin juuri ajanut siihen, ja kun olin jo kulkenut auton ohitse, nousi Pizzamies autosta ja sanoi Moi.

Hämmennyin kun joku puhui, vilkaisin ympärilleni, ei muita kuin minä, siis minulle puhuttiin. Käännyin katsomaan taakseni ja Pizzamies hymyili ystävällisesti. Kaivelin äkkiä esille kohteliaan huomaavaisen hymyni ja väläytin sen miehelle takaisin, sanomatta mitään ja hidastamatta vauhtia.

Voisin vaikka vannoa, että en ole tätä pizzamiestä nähnyt koskaan aiemmin, mutta tiedän olevani väärässä. Ainahan pizzerian edustalla hyörii porukkaa kun kuljen siitä ohi, olen kyllä nähnyt, mutta en koskaan oikein katsonut. Nyt minä näin ensi kertaa Pizzamiehen ja hän oli ihan söpö ja iloisen näköinen kaveri.
Ilmeisesti Pizzamies on kuitenkin katsonut minua, koska selvästi olettaa tuntevansa minut. Onko minulla ja Pizzamiehellä nyt moi-suhde?

Voinko enää kulkea pizzakebabin ohitse lenkilleni koska vain, minkä näköisenä vain? Onko mikään enää niin kuin ennen? Enkö saakaan enää olla huomaamaton ja tunnistamaton, joku ohikulkija muiden joukossa vain?
Ehkä on myöhäistä miettiä sitä. Pizzamies on jo nähnyt minut sateella ja paisteella, mieli taivaissa ja mieli maassa, laitettuna ja meikattuna, väsyneenä ja rumimmillani.

Raadollista. Ei siis olekaan mahdollista vain livahtaa ulos minkä näköisenä vain, ja kuvitella ettei kukaan huomaa.