Sydämeni vuotaa verta

Sydämeni vuotaa verta – miten hyvältä tuo fraasi kuulostaakaan! Romanttiselta, rakkaudesta riutuvalta.

Mutta minun sydämeni vuotaa verta. Läpät falskaa ja joku reikäkin siellä kai on. En nimittäisi itseäni sydänsairaaksi, vaikka kai minä sitä jollain tapaa olen. Minusta sydänsairas ihminen on vakavasti sairas, jopa kuolemansairas joissain tapauksissa. En myöskään voi kertoa teille sydänviastani, sillä en koe että minulla olisi sydänvika. Minun sydämessäni vain on muutamia pieniä epänormaaliuksia.

Epänormaaliudet oireilivat ensimmäisen kerran vuosi sitten. Säikäyttivät. Lääkäri lähetti sairaalaan. Oireet loppuivat kun mies ajoi matkalla sairaalaan hädissään isoon kuoppaan ja koko auto tärähteli raivokkaasti ylös alas. Meni rytmi kohdalleen.
Seuraavalla kerralla rytmi säikähti takaisin sijoilleen sairaalassa kun saatiin piuhat paikoilleen. Sitä seuraavalla kerralla päästiin sitten kardioversioon asti. Minua jännitti hirmuisesti, pelotti suorastaan. Kysyin hoitajilta, tehdäänkö minulle samoin kuin potilaille telkkarissa Teho-osastossa. Hoitaja nauroi ja sanoi että juu, mutta sinä et nouse kahta metriä ilmaan kun jysäytetään.

Niin tuli tutuksi kardiologit ja sydänultrat, ekg:t sun muut. Lääkkeitä kokeiltiin, muutettiin, lisättiin, vaihdettiin. Joka kerta eri kardiologi mutta aina sama ajatus: on kyllä todella harvinaista tällainen näin nuorella naisella. Viime kerralla kardiologi oli päättäväinen: Täytyy löytyä syy. Ja taas ultrattiin. Ja nyt seuraillaan vaan ja ollaan tyytyväisiä.

Kun sydän sairastaa, niin sairastuu myös mieli jollain tapaa. Ensin sitä etsii tietoa. Pelkää. Selaa internetiä ja plärää esitteitä. Aina sama kauhu: jokaisella sivulla tuntuu toistuvan ”aivoinfarkti”, ”aivoveritulppa”, ”10%" ja muita pelottavia lukuja. Minä luin asiasta kerran ja selasin sen jälkeen aina sellaisten kohtien yli. Teen niin vieläkin, koska asia on niin pelottava ja vaikea kohdata. Ei tämä sydänvaiva minua luultavasti tapa, mutta joskus tuntuu että kuolemakin voisi olla parempi vaihtoehto kuin… jonain päivänä sanon sen ääneen, suurimman pelkoni, jonain päivänä kirjoitan vielä siitä.

Tiedonhaun jälkeen alkoi asian hyväksyminen. Yritin ymmärtää, sopeutua, soveltaa ajatuksiani. Kehitin siitä jopa huumoria. Mutta sitä ei kovin moni muu tunnu ymmärtävän!

Luin internetistä, että vaikka vaivani on ikäisilläni harvinaista, niin jonkin tutkimuksen mukaan sitä esiintyy myös tyypillisenä nuorilla, pitkäraajaisilla naisilla. Mielenkiintoinen tutkimus, mitenhän sekin on tehty – kaikkien potilaitten ja terveen vertailuryhmän jalat ja kädet mitattu? Minulla on kyllä pitkät jalat ja tunnetusti jos levitän kädet suoriksi sivuille niin ne täyttää koko huoneen ja niillä yltää vaikka mihin.

Luin, että reikä on siellä sydämessä yleensä jo lapsena, mutta alkaa vaivata vasta aikuistuessa. Minun sydänvaivani alkoivat juuri ennen 30-vuotissyntymäpäivääni. Olen siis nyt aikuinen, kolmekymppisenä. Jo oli aikakin?

Joskus kun löhötään vaan ja haluaisi jotain, eikä kukaan jaksa vaivautua hakemaan sitä mitä halutaan, kukin keksii syyn miksei voi nousta. Yksi sanoo: Päätä särkee. Toinen sanoo: On vatsa niin täysi että ei voi liikkua. Kolmas sanoo: Olen niin väsynyt että nukahdan justiinsa. Minä sanon: Minulla on reikä sydämessä.
Tai: Minun sydämeni vuotaa verta. Mä voitan!
Minusta se on tosi hyvä juttu mutta saan nauraa yksinäni, sillä tuolla lohkaisulla saan yleensä aikaan vain hiljaisuuden. Ihmiset eivät tiedä miten suhtautua. Jopa rakkaimmat läheiseni hämmentyivät aluksi.

Hei kaverit, minä elän! Minä pelkään, minä itken, minä nauran, minä menen ja minä teen.