Irtiotto

(Thelma ja Louise)

Sydämistyneenä, minä päätin kesän alussa elää. Mennä ja tehdä asioita ainaisen haikailun sijaan. Yksi kesän kohokohdista oli asuntoautoreissu kesäfestareille parhaan ystäväni kanssa.
Teininä könysimme kaikki Lepakon nurkat pihan pusikoita myöten, olimme siellä jokaisella keikalla ympäri vuoden. Kunnes olimme tarpeeksi vanhan oloisia päästäksemme Shadow-klubille. Ja sen jälkeen muihin pubeihin ja baareihin. Lukion jälkeen elämä ja opinnot veivät meidät eri poluille – yhteys ei ikinä katkennut ja tosihädässä uskouduimme aina toisillemme, vaikka etäisyyttä olisi ollut kuinka paljon.

Viime syksynä oli puhetta, että pitäisi taas tehdä jotain kivaa yhdessä, lähteä jonnekin. Tänä kesänä tartuimme tuumasta toimeen. Valitsimme rokkifestarin ja varasimme vapaata muusta elämästä. Ei muuta kuin kimpsut ja kampsut asuntoautoon, kartta räpylään ja jalka kaasulle. Eikä mitään kiirettä minnekään!
Lopullinen kohde oli Seinäjoki, mutta mihin mentiin sitä ennen ja sen jälkeen, oli vapaasti valittavissa.

Kaksi kolmekymppistä naista tien päällä kaksistaan, kiertelemässä Suomea. Tellu ja Lissu? Vai… hmm… voisikohan ilmassa olla jonkinlaista kolmenkympinkriisiä?

Leirintäalueella joku koputti oveemme kesken yöunien. Kavahdimme – kuka siellä voisi olla? Hiivimme vieretysten ovelle ja raotimme sitä varovasti. Naapuriauton nuorimies kyseli maitoa kahviinsa. Ja sai huutia siitä kun herättelee nukkuvia ihmisiä tähän aikaan!
Kello oli puoli kaksi päivällä.
Valvoimme aamuneljään ja nukuimme kahteen-kolmeen iltapäivällä. Kun viimeinen bändi soitti kolmen aikaan yöllä, oli meillä fiilikset parhaimmillaan ja olisimme voineet jatkaa vielä tuntikaupalla.

Kengät painoi, jalat oli rättiväsyneet seisomisesta ja jammailusta. Kun yön päätteeksi oli aika lähteä kohti leirintäaluetta, ei oikein kestänyt enää kävellä. Kun pääsimme pahimman lasinsirpalevyöhykkeen ohi, otin kengät pois jalasta ja kävelin sukkasillaan parin kilometrin matkan ”kotiin”. Jo helpotti!
Edessämme jalkakäytävällä oli nainen ja polkupyörä, molemmat nurin. Kohteliaat nuoretmiehet auttoivat naikkosen ja pyörän ylös. Nainen oli reilussa kännissä, huojui ja kikatteli. Vannotimme häntä olemaan ajamatta pyörällä – taluttaisi vain! Nainen jatkoi matkaa ja me juutuimme yleiseen hötäkkään.

Mutkan takaa löysimme jälleen naisen ja polkupyörän. Tällä kertaa vain pyörä oli nurin ja nainen yritti nostaa sitä pystyyn, onnistumatta. Kerta toisensa jälkeen.
- Siis mä en ole ikinä ollut niin kännissä, etten yhtä pyörää saisi pystyyn! nainen tuskaili ja nauroi. Ihminen, joka itsekin tajuaa olevansa tolkuttomassa humalassa, on kieltämättä koominen. Hänestä huokui ettei hän tee tällaista aina, vaan tämä kerta oli poikkeus. Ehkä hänkin eli hetken aikaa uudelleen menettämäänsä nuoruutta? Kuitenkin samalla tietäen, ettei enää ollut teini.
Autoimme pyörän pystyyn ja vannotimme: Ihan oikeasti, nyt ei saa ajaa pyörällä!
Nainen katsoi meitä hölmistyneenä: - Siis enhän mä ole vielä kertaakaan istunut satulassa!
Sitten hän jatkoi huojuen matkaansa, pyörän viedessä naista tien puolelta toiselle kuin sillä olisi ollut oma tahto. Mennessään nainen vielä jupisi: - Siis miten ihminen voi olla niin kännissä ettei yhtä pyörää saa pysymään pystyssä – edes taluttamalla!

Vasta reissun neljäntenä päivänä tuli se vapautunut, rentoutunut, voittamaton lomafiilis, ja tuntui siltä että emme ikinä halunneet palata kotiin. Olimme liikkeellä kahdestaan, kuin vapaina, kuin nuorina, kuin silloin kauan sitten. Ihan kuin olisimme saaneet pienen hetken teinivuosista takaisin! Viimeisenä iltana oli pakko soittaa puhelu: Ei me vielä tulla kotiin, ei haluta!
Halusimme ja saimme vielä yhden viimeisen illan.

Kun tulin reissusta kotiin, oli rytmi sekaisen ja omaan tuttuun elämään palaaminen väistämätöntä. Mieheltä meni hermot kun monena iltana istuin sängyssä hereillä ja rupattelin pitkälle yöhön, vaikka hän olisi jo pari tuntia nukkunut. Matkalla oli kivaa, mutta kotiinpaluukin on mahtavaa.

Tästä on tehtävä traditio.