Ujo ja hiljainen

Minä olen ujo. Yleensä. Minun ujouteni ilmenee hiljaisuudella, vieraiden seurassa en paljon juttele.
Hyvät ystäväni, jotka olen tuntenut pitkään, eivät tunne (tai muista?) tuota ujoa puolta minusta. Kun kerron olevani todella ujo, he hämmästyvät. Tutussa seurassa minä saatan olla se porukan tarinankertoja tai pelle.

Mies taas valittaa ujoudestani usein. Hän sanoo, että ei noin ujoa ihmistä voi olla olemassakaan. Ensimmäisillä treffeillämme hän puhua pulputti ja kyseli. Vastailin vähän ja lyhyesti: Niin, hmm, en tiedä. Ja miehen suosikki: Ihan sama. Sitä se inhoaa yli kaiken!
Mies ihmetteli mielessään, osaako tuo jutella lainkaan.
Pikku hiljaa juttu alkoi kulkea ja nykyään se olen usein minä, joka puhua pulputtaa. Paitsi silloin kun olemme muitten ihmisten seurassa. Varsinkin miehen ystävien seurassa hiljenen ja annan muitten hoitaa puhumisen. Heistä monet varmaan luulevat, etten osaa puhua lainkaan.

Minun ujouteni ilmenee eri tavalla eri ihmisten kanssa. Joissain ihmisissä on jotain sellaista mikä häkellyttää minut aivan sanattomaksi. Joittenkin harvojen kanssa juttu luistaa heti, joittenkin kanssa muutaman tapaamisen jälkeen, ja sitten on niitä joilta tarvitaan kymmenenkin ohimennen-tapaamista ja silti vielä vaikenen.

Jos toinen ihminen osaa jututtaa ja rentouttaa tilanteen, ujous katoaa ja viihdyn. Isossa väkijoukossa jossa on paljon toisilleen vieraita ihmisiä, tai joitakin minun tuttujani ja muut vieraita, ei ujous tule niin paljon esille kuin kahden- tai kolmenkeskisessä tilanteessa. Tilanne, jossa kaikki muut tuntevat toisensa pitkältä ajalta ja puhuvat yhteisistä kokemuksistaan ja muistoista, on minulle erityisen vaikea, ellei kukaan tule vastaan. Silloin en viihdy.

Ujouteen liittyy paitsi hiljaisuus, myös silmiin katsominen. Tuntuu, että katsoessani avoimesti ja pitkään toista silmiin, paljastan itseni, sen kuka minä olen. Annan toisen nähdä minut.

Eräs ystävä oli tiedostamattani seurannut minun ujouttani. Meidän tutustumisestamme meni monta vuotta siihen, että ennen baari-iltaa vierailin hänen luonaan katsomassa yhteistä suosikkisarjaa telkkarista, ja juttelimme vapautuneesti milloin mistäkin. Hänen naapurinsa tuli käymään ja minä en sanonut varmaan sanaakaan koko aikana. Miekkosen lähdettyä ystäväni otti asian puheeksi. Hän näki asian niin, että minä puntaroin ja pohdin, mutustelen ihmistä pitkän aikaa ennen kuin joko hyväksyn hänet ja päästän lähelleni, tai sitten en koskaan ota häntä lähipiiriini. Ja se oli ystäväni mielestä ihan okei. Hän itse pääsi sisäpiiriin parin vuoden viiveellä.

Joskus joku kysyy, miksen sano mitään. Aina ei ole mitään sanottavaa – minä lähinnä puhelen kun on asiaa. Asioiden päivittely ja paisuttelu on minusta turhaa. Minä viihdyn hiljaisuudessa. Hyvien ystävien kanssa ollessa, ei koko ajan tarvitse sanoa jotakin. Voi vain olla ihan hiljaa, sekin on yhdessä olemista. Hiljaisuus ei aina ole painostavaa tai kiusallista.