Autoista

Ennen kuin hankin ajokortin, en osannut uskoakaan, kuinka hankalia autot voivat olla.

Menin autokouluun vasta muutama vuosi sitten, siis reilusti aikuisiässä. Ajamaan oppiminen ei ollut helppoa, ja kun olin kokeillut etukäteen vain automaattivaihteista autoa, oli manuaalivaihteet mielestäni maailman typerin keksintö – halusin keskittyä vain ajamiseen, en vaihdekeppiin!
Muutaman ylimääräisen ajotunnin ja kolmen eri opettajan jälkeen menin inssiin ja pääsin läpi. Kun soitin miehelle ja kerroin tästä, oli langan toisessa päässä ensi pitkään hiljaista ja kun puhekyky palasi, oli reaktio:…Ihan tosi?!

Aluksi pelkäsin ajamista todella paljon, minusta oli aivan kamalaa kun ympärillä ajoi toisia autoja, ja nekin piti huomioida sen lisäksi, että yritin epätoivoisesti keskittyä pysymään omalla kaistallani. Vielä enemmän pelkäsi kuitenkin mies, jolta itse ajaessaan unohtuu joskus turvavyön käyttö, mutta joka minun kyytiin istuttuaan välittömästi äkkiä kiinnitti turvavyön. Ajaessani mies pyöri istuimellaan kuin väkkärä, tarkistaen eri suunnista tulevia uhkia kai.

Ensimmäinen isompi tömähdys sattui kun auton jarrut ei toimineet tarpeeksi tehokkaasti vaan auto pysähtyi vasta liikennevaloihin edelle pysähtyneen auton perään. Autoni etuosa meni vähän ruttuun ja puskuri repsotti vinossa roikkuen. Mies kysyi puhelimessa ensin olenko kunnossa ja sitten miten auton kävi. Kysyi vielä erikseen, menikö valot rikki. Ja tuskaili ja huokaili kun vastasin: Ei, valo ei mennyt rikki: se palaa kyllä vielä, vain se muovinen valon kotelo meni säpäleiksi.
Ajelin tällä pienellä punaisella räjähtäneen näköisellä autolla vielä jonkin aikaa vaikka etuosa vähän repsottikin vinossa. Pieni auto oli tosi kätevä kaupungissa, sillä pääsi vaikka missä ympäri ja se mahtui yleensä hyvin parkkiin. Lisäksi repsottava etuosa aiheutti kunnioitusta muitten kuskien keskuudessa: hyvin annettiin tietä.

Menin autokouluun koska halusin oppia ajamaan, minua ei kiinnostanut autot itsessään. Oli täysin tarpeetonta ja suorastaan vastenmielistä miettiä mihin säiliöön pitäisi lisätä mitäkin nestettä ja kuinka usein. Todellisuudessa olen joutunut vain muutaman kerran tilanteeseen, jossa on pitänyt lisätä autoon jotain muuta kuin bensaa.
Kerran syttyi palamaan pieni punainen valo, jossa oli lättänä puteli jonka ympärillä meni aaltoviivoja. Puhelinkonsultaation jälkeen ilmeni, että auto ilmeisesti tarvitsee vettä. Konepellin sain taisteltua auki, mutta sitten tuli tenkkapoo: mihin sitä vettä laitetaan? Puhelimitse kuvailin miehelle erilaiset korkit ja tulpat mitä löysin, mutta emme päässeet yksimielisyyteen mihin sitä vettä laitetaan. Itse ehdotin keskellä olevaa mustaa laatikkoa, jonka päällä oli korkki. Kun korkin avasi, näkyi sisällä kosteutta. Lopulta ajoin lähimmälle huoltikselle ja ystävällinen nuorimies laittoi veden oikeaan lokeroon. Kun osoitin mustaa laatikkoa ja sanoin, että minä olisin laittanut sinne, nuorimies näytti tyrmistyneeltä ja totesi: Joo. Se on moottori. Ei sinne kannata vettä laittaa.

Toisen kerran syttyi palamaan pieni punainen valo, jossa oli englantilaistyylinen teekannu, jonka nokasta roikkui tippa. Nyt auto kuulemma kaipasi öljyä. Ei muuta kuin huoltoasemalle ostoksille. Menin kassalle ja pyysin: Saisinko öljyä autoon, kiitos. Synteettistä? Mineraaliöljyä? Puolisynteettistä? Erilaisia puteleita ja pakkauksia oli tarjolla kymmenittäin ja kymmenittäin! Halpaa? Kallista? Mistä minä tietäisin. Öljyä!

Moottoritiellä alkoi jalkoja kuumottaa ja autosta kuului omituinen ääni. Katsahdin mittareihin ja yhden viisari oli asennossa jossa en ollut sitä koskaan nähnytkään: 120 asteessa. Kaarsin huoltoasemalle ja otin puhelun. Auto kiehuu, jaahas. Lisää vettä taas. Kiitokset vaan sille herrasmiehelle joka odotteli rouvaansa kaupasta ja tiesi hienosti mikä korkki piti avata ja että ihan pyyhkeen kanssa.

Arvelisin, että miehet on kehittäneet ne mittarit ja varoitusvalot autoon. Erilaisia kuvia ja symboleja riittää. Miksei yksinkertaisesti voisi syttyä valo, jossa lukee ”ADD OIL” tai ”ADD WATER”. Ja konepellin alla olisi samanlainen vastavalo jossa lukisi: ”ADD WATER HERE” tai ”ADD OIL HERE”. Sen sijaan että kaikki konepellin alla on likaista, rasvaista ja samannäköistä.

Paitsi että autot hajoavat ja kolhiintuvat helposti, ne puhkovat myös renkaitaan ja ovat muutenkin varsin heikkotekoisia ulkokuoreltaan. Ei tarvitse kuin hipaista johonkin, niin jo on lommo pellissä tai jokin osa irti. Viime viikolla omalla pihallamme peruutin autoa kääntääkseni sen, kuten aina, mutta se menikin puoleksi sireenipusikkoon. Pysäytin ja sitten keksin, että peruuttaa päräytän vain pusikon läpi - mutta auto ei liikahtanutkaan taaksepäin. Pienellä kiihdytyksellä kyllä irtosi eteenpäin. Antennin kiinnike meni rikki ja antenni raahautui maata viistäen perässä koko matkan.
Eilen puolestaan keskityin hiekkatiessä oleviin syviin uriin ja kuoppiin, joita väistäessä auto otti kiinni tien poskessa oleviin postilaatikoihin. Ja tietenkin! Postilaatikot on nykyään niin lujaa tekoa, että niihin ei tullut naarmuakaan, mutta minun autostani kyllä irtosi sivupeili joka roikkui yhden letkun varassa koko matkan kotiin. Ehkä autojakin voisi alkaa valmistaa samasta materiaalista kuin postilaatikot?

Miehillä on jotenkin kovin kiihkeä suhde autoihin, eikä vain omiinsa vaan kaikkiin autoihin ylipäätään. Taloyhtiössämme asuu ukkeli joka talvisin tuntui joka päivä harjaavan lumet autostaan ja peittelevän sen uudelleen, vaikkei edes välillä ajanut mihinkään. Kesäisin autoa pyyhitään ja kiillotetaan ahkerasti. En ymmärrä miksi autossa on sellaisia reikiä, että sitä pitää erikseen peitellä. Yläpuolelta umpinaisempi auto olisi kätevämpi. Minunkin autonkorjaajani nosti litrakaupalla kuivia lehtiä konepellin alta pois kun valitin että tuuletuslaitteessa rahisee, olisikos siellä roska.

Kun autossani on jokin vika, pitää siitä kertoa miehelle hienovaraisesti, koska se tuntuu olevan kovin herkkä paikka. Siksi kerronkin tapahtumasta huolettomin sanakääntein kuten ”ehkä hieman hipaisi”, ”taisi pikkuisen ottaa kiinni”, tai ”tavallaan juuttui siihen pusikkoon hetkeksi”; koska eihän kyse ole mistään sen suuremmasta asiasta kuitenkaan.

Mies ajoi itse valtavan suurta autoa aiemmin, ja hän parkkeerasi sen peruuttamalla kahden auton väliin omaan kapeaan parkkiruutuunsa. Hän peruutti ihan hiljalleen kunnes tunsi auton olevan ihan perällä ruudussa, ja otti sitten hieman eteenpäin. Kun hän kerran vaatimalla vaati minuakin peruutin omaan ruutuuni omalla autollani, tömähti se rempeästi lämmitystolppaan, jolloin sanoin tyynesti miestä imitoiden: Peruutetaan kunnes ottaa takaa kevyesti kiinni, ja sitten otetaan pikkuisen eteenpäin. Jostain syystä siinä ei ollut miehen mielestä mitään hauskaa.

Kunpa kehitettäisiin auto, jota ei tarvitse tankata tai huoltaa, jossa ei olisi irtoavia osia ja joka ei menisi rikki. Tällaisen auton elinkaari voisi olla vaikkapa kymmenen vuotta, jolloin auton hajoamisen ja uuden auton hankkimisen ajankohdan tietäisi valmiiksi etukäteen ja siihen voisi varautua. Kyllä olisi kätevää!