Mieleenpainuvia esiintyjiä

Kävin katsomassa tuttavan bändiä, joka soittaa 80-90-lukujen heavy-covereita. Kelpo pumppu!
Ajaessani kotiin aloin miettiä, mikä tekee esiintyjästä ikimuistoisen ja persoonallisen, ja ketkä ovat jääneet minun mieleeni.

Erikoisimpana esiintyjänä tuli ihan ensiksi tuli mieleen Sex Pistolsin Johnny Rotten, jonka näin Provinssirockissa vuonna 1992, muistaakseni. Rotten kiersi silloin bändinsä PIL (Public Image Limited) kanssa. Miehen punainen tukka sojotti piikkeinä suoraan ylöspäin, ja tukan lisäksi myös elehdintä ja liike oli siihen malliin nytkähtelevää ja sätkivää, että näytti kuin miehelle olisi jatkuvasti annettu sähköiskuja eri puolilta lavaa.

Alice Cooperin show’n olen nähnyt monesti, viimeksi nyt talvella, ja se on aina yhtä ammattimaisesti ja huolella läpi vedetty. Cooper ei ole koskaan ottanut juurikaan suoraa kontaktia yleisöön lopun pakollista Thank you:ta lukuun ottamatta, ja joka kerta se ihmetyttää minua, mutta silti - aina se show pitää otteessaan ja tuntuu että se loppui liian pian. Rakastan Alicen vanhoja biisejä ja pakollinen Poison ei tosiaan istunut kattaukseen.

David Coverdale on esiintyjänä aivan omaa luokkaansa. Näin Whitesnaken livenä ensimmäistä kertaa vasta hiljattain, ja monet olivat minulle etukäteen kehuneet Coverdalen olevan todella karismaattinen esiintyjä. Oikeassa olivat! Ikää mittarissa taitaa olla saman verran kuin Alicella, joten ei voi kuin ihailla kun Coverdale jammaa lavalla tukka tuuheana ja tiukat nahkabyysat jalassa. Mikä vetovoima ja karisma! Ja mikä kropanhallinta... kaikki ne taivutukset ja dramaattiset ojennukset. Kaiken kruunaa upea lauluääni ja hyvät biisit. Ei voi kuin ihailla. Vaikka kova se on hinkkaamaan ja hipelöimään itseään lavalla.

Suomalaisista persoonallisista esiintyjistä tulee mieleen Sonata Arctican Tony Kakko, joka hyväntuulisissa housuissaan ketkuu ja koikkelehtii lavalla kuin mikäkin sähikäinen eläytyessään esiintymiseen. Selvästi äijällä on jokin oma outo koreografia, johon en ole päässyt sisälle.

Päinvastaisen, epäuskoisen syvän vaikutelman teki Mötley Cruen Mick Mars, joka onnistui oikeastaan koko keikan ajan seisomaan yhdessä ja samassa kohtaa lähestulkoon liikkumattomana. Hänellä on ilmeisesti kasvohalvaus, joten jokin tämäntapainen käsitys minulla oli jo entuudestaan, mutta että todellisuus vastasi käsitystäni niin voimakkaasti, yllätti. Oli kuin ukko olisi jollain trukilla nostettu siihen töröttämään reiluksi tunniksi, ja keikan jälkeen kärrättäisiin pois.

Robbie Williamsin haluaisin nähdä. Kaikki hänet nähneet ovat olleet syvästi vaikuttuneita. Jopa piinkova heavyrumpalituttavani meni katsomaan Robbien taannoista Suomen keikkaa vain koska kyseessä oli niin suureen maineeseen päässyt esiintyjä. Ja tuttavani oli hänkin syvästi vaikuttunut – siinä on kunnon showmies!

Yksi unelmani on käymässä toteen kesällä, kun menen katsomaan Bruce Springsteenia. Minun parhaat Bruce-vuoteni ovat menneet ohi jo aikapäiviä sitten, ja vähän pelkään, onko Brucen itsensäkin kohdalla käynyt niin. Mutta nyt tällä kertaa en jätä tilaisuutta väliin, kun äijä kerran tänne asti saapuu soittamaan.

P.S. Pakko ihmetellä ääneen... mikä ihme siinä on, että kun lavalla on kaksi kitaristia soittamassa samaan aikaan, niin jossain vaiheessa keikkaa heille tulee kyltymätön tarve kosketella toistensa kieliä? Siis KITARAN kieliä! ;-D Voisiko joku selittää? Miksei se oma soitin riitä, vaan pitää räplätä vähän kaverinkin vempainta?