Ensirakkaus

Minun ensirakkauteni tuli vastaan 16-vuotiaana. Poika asui toisella paikkakunnalla ja oli kesällä käymässä Helsingissä kun tapasimme. Äitini järkyttyi suuresti, kun toin kotiin näytille lähes 2-metrisen laihan pojan jolla oli tukkaa päässä vain pystyssä sojottavan kirkkaanpunaisen irokeesin verran. Kävi ilmi, että poika oli äidin lapsuuden leikkikaverin siskonpoika, mutta se ei tainnut järkytystä juurikaan hälventää.

Seurustelimme kohtuullisen lyhyen ajan, ehkä vain pari-kolme kuukautta, mutta se oli voimakkaiden tunteiden aikaa. Sitten minä en halunnut enää jatkaa parina. Tapailimme kuitenkin tämän jälkeen vielä vuoden ajan todella usein, toisena kesänä lähes joka viikonloppu: menimme kaverini kanssa junalla pojan luokse viikonlopun viettoon ja bilettämään. Pojan kotikylässä oli erittäin hyvä meno, upeita bailuja ja hyvää porukkaa. Kannabiskesä’93. Nuori mies parka elätteli toiveita paluustamme yhteen ja tuo kesä päättyi lopulta ainakin jossakin määrin vakavissaan tehtyyn kosintaan, johon sitten päättyi meidän tiivis yhteydenpitomme.
Paikallisten silmissä meistä tuli jotenkin legendaarinen pari vaikka oikeasti seurustelimme vain sen pari kuukautta. Vielä muutamia vuosia sitten sain kadulla tai baarissa kuulla joltain mielestäni ventovieraalta kommentin: Hei etkö sä oo se in tyttöystävä?

Viimeksi pari vuotta sitten käteeni osui sattumalta C-kasetti, jolla on kundin minulle tekemä, itse säveltämä ja sanoittama kappale. Laulun lisäksi hän oli itse soittanut ja nauhoittanut kaikki instrumentit: rummut, kitaran ja basson. Kuuntelin vähän matkaa mutta sitten tuli niin outo olo, että oli laitettava kasetti pois. Tuntui kuin olisin tungetellut jonkun muun yksityiselämään.

Kundista oli muutama vuosi sitten juttua jossakin musiikkialan lehdessä, ja kävimme kaveriporukan kanssa katsomassa hänen bändinsä keikan. Törmäsimme toisiimme myös Tuskassa pari vuotta sitten. Reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen oli outoa nähdä oma ensirakkautensa. Luulisi, että ensirakkaus säilyy muistoissa ikuisesti! Mutta yllätyksekseni huomasin, että muistan hänestä kovin vähän asioita: en muistanut hänen ääntään, eleitään, hulvatonta pituutta, maneereja. Seisoin hänen edessään ja pohdin, tunnenko minä tuota ihmistä lainkaan.
Tunnelma oli kuitenkin iloinen ja oli kiva huomata, että mitään ei ollut jäänyt hampaankoloon puolin eikä toisin, ja meillä kummallakin on ihan hyvä elämä vaikka meistä ei yhdessä sankaritarinaa tullutkaan.