Hyvä, hyvä levyale (revisited)

Ihana levyale yllätti jälleen! En ollut lainkaan varautunut siihen kun sattumalta astelin Anttilaan musiikkiosaston kautta. Käteen päätyi heti Keanen levy Under the Iron Sea. Odotukset oli suuret sillä Keanen edellinen, Hopes & Fears, on soinut meillä pari vuotta tiiviisti ja ollut mukana reissumusana pitkilläkin matkoilla. Osaan varmaan jokaisen biisin jokaisen sanan ulkoa – laulaa en kyllä sitten osaakaan nuottiakaan, siksi laulankin mukana vain yksin autoa ajaessa. En jaksanut uskoa tämän toisen levyn yltävän samalle tasolle ja sen osto on antanut odottaa itseään.

Olin väärässä. Under the Iron Sea on hypnoottinen levy josta olen tullut suorastaan riippuvaiseksi. Sitä on pakko saada kuunnella monta kertaa päivässä. Hiljainen hetki huutaa heti tätä levyä soimaan. Sävelissä ja kokonaisuudessa on jotakin sellaista, jota jää kaipaamaan lisää heti kun se loppuu. Uudestaan ja uudestaan.

Levyalesta lähti mukaan myös Bruce Springsteenin kahden CD:n kokoelmalevy, jonka vein autoon matkamusaksi. Levyllä on paljon erilaisia tunnelmia. Brucen tyyli on pettämätön vaikka monet kappaleista on viime vuosina olleetkin kovin samantyylisiä.

Dvd-hyllystä yritin etsiä Keanen live-dvd:tä mutta käteen osuikin Alice Cooperin kahden dvd:n Collector’s Edition jossa on 70-luvun konserttitaltiointi ja viime vuosien tuotoksia ja esiintymisiä myös.

Ja sitten kun taas sattumalta osuin rikospaikalle uudestaan, oli eturiviin tuotu isot pinot uusia aletuotteita. Silmään osui Sonata Arctican levy. Olen nähnyt tämän bändin livenä muutamia kertoja viime vuosina, lähinnä festareilla. Kertaakaan en ole mennyt bändiä tarkoituksellisesti katsomaan, vaan olen vain ajautunut yleisön joukkoon. Olen pitänyt näkemästäni (kuulemastani) ja juuttunut katsomaan keikkaa. Hyvää musaa, olen sanonut joka kerran jälkeen. Musiikin lisäksi mieleen on jäänyt laulajan hyväntuuliset housut. Joka kerta.
Alkuvuodesta säädin stereoni kotona ja autossa radio Rockin taajuudelle ja siellä on soinut Sonata Arctica tiuhaan. Nopeasti olen oppinut tunnistamaan bändin pelkästä musiikin sävystä ja laulajan äänestä vaikka kappale ei olisikaan tuttu. Ja kaikesta olen pitänyt.
Niin sitten olin siellä levyalessa, kädessä Sonata Arctican Reckoning Night. Levy on vuodelta 2004. Siitä on hyvä aloittaa, sillä mielestäni bändin syvin olemus paljastuu usein levyissä jotka on tehty ennen suurinta kuuluisuutta, hieman raakileena vielä. Sieltä löytyy usein ne minun suosikkibiisini loppujen lopuksi. On mielenkiintoista tutustua seuraavaksi uudempaan musiikkiin ja nähdä miten ja mihin on tultu.
Kas kummaa, tämäkin levy osoittautui jollain tasolla hypnoottiseksi, enemmän sellaiseksi kuin mikään raskaamman rockin levy koskaan. Ihme juttu. Tätäkin pitäisi saada kuunnella aina uudestaan ja uudestaan. Nyt se vuorottelee Under the Iron Sean kanssa. Erittäin epäsuhta pari, mutta kokonaisuus on rikkomaton.