Roomassa on Vatikaanivaltio. Kuka olisi uskonut, että Rooman aktiivisimmat, kohteliaimmat ja kielitaitoisimmat nuoretmiehet löytyykin Vatikaanista ja Pietarinkirkosta? En minä ainakaan.
Pietarinkirkon aukio oli suuri ja ihmisiä oli siellä vain kourallinen. Kuten muutkin Rooman nähtävyydet, Pietarinkirkkokaan aukioineen ei näyttänyt kaukaa katsottuna suurelta ja mahtipontiselta - sen koon ja valtavuuden ja vaikuttavuuden tajusi vasta kun seisoi siellä itse.
Pietarinkirkkoon kävelimme vain käytännössä sisään – ajoituksemme oli siis erinomainen, koska vain kuukautta aiemmin tuttavat olivat jonottaneet tuntitolkulla kirkkoon, kupoliin ja hautaholviin kirkon alla. Kaikki Roomassa reissanneet tuttavani eivät ole edes käyneet kaikissa kolmessa, koska jonot on olleet niin pitkiä.
Kirkkoon tullessamme satuimme sopivasti suoraan hautakatakombeihin johdattavien poikien eteen ja sinnehän meidät viitottiin. Olin odottanut vanhanaikaisempaa ja vähemmän steriiliä ympäristöä ja kapeaa ja hämärää tunneliverkostoa. Taas ennakkomielikuva pilasi todellisuuden.
Pietarinkirkon suuruutta ei käsittänyt edes katsoessaan ympärille sen sisällä, vaan vasta kun sitä lähti kiertämään. Siihen meni todella pitkä aika, ja sivualttarien määrä tuntui loputtomalta. Näinkin puheliaalle ja vilkkaalle ihmiselle kuin minä ;-D oli ilmeisen vaikeaa pysyä nahoissaan koko tuo aika, ja niinpä kun pujahdimme kirkosta sen aarrekammioon (Treasury) oli tunnelma jo hieman kuplivan levoton. Ja siellähän niitä aarteita vasta olikin! Aarrekammarin lippukassalle pelmahtaessani ja tiskin taakse katsoessani katsoi sieltä vastaan niin söötit suklaasilmät, että unohduin vallan niitä tuijottamaan ja hymyilemään. Ja ne vaan napitti takaisin. Aikamme tuijotettuamme, kaveri tökkäisi kyynärpäällä.
- Two tickets please. Poika vain katsoi takaisin ja sopersi sitten lopulta: 14 euros.
Kaveri rupesi hösäämään jotain lippujen hinnasta ja kuulokkeista mutta kukaan ei häntä kuunnellut, minä iskin jonkun satunnaisen setelin pöytään ja sitten me vain tuijotimme. Suklaasilmä räpläsi vaihtorahat pöytään ja tuijotti ja sitten me vielä vähän aikaa vain tuijotettiin, kunnes kaveri tönäisi meikäläisen siitä liikkeelle. Olisin voinut tuijottaa niitä silmiä vaikka ikuisuuden. Söötit silmät on aina söötit silmät.
Aarrekammari oli ensimmäinen paikka jossa lippujen hintaan sisältyi kannettava luuri, josta pystyi kuuntelemaan selostuksia näyttelyn esineistä. Minun luurissani intro pamahti käyntiin saman tien kun pääsimme näyttelytilaan, enkä saanut sitä loppumaan, kaverin luurissa taas intro ei alkanut lainkaan ja niin painelimme nappuloita ja huhuilimme luuriin (aloo? aloo? e de dyy?) ja kätkätimme kaksin kerroin nauraen. Tuli hiki, otin takin pois ja huomasin että päivän paitavalinta peitti olkapäät hyvin nimellisesti. Kikatus jatkui ja ensimmäisen näyttelytilan toisella puolen pukuun sonnustautunut nuori mies otti tiukan ilmeen ja lähti kipakoin askelin kohti meitä. Arvasimme, että nyt tulee sanktioita ja rankasti. Yllättäen poika tulikin vain erinomaisella englannilla neuvomaan meitä luurien käytössä. Koska edessä oli mahdollisuus jatkaa näyttelyä sekä suoraan eteenpäin että portaita ylös, katsoin parhaaksi kysyä pojalta neuvoa.
- And when do we go up? kysyin.
- Where? Here, poika osoitti portaita.
- No, When, toistin.
- Now? poika kysyi eikä yhtään ymmärtänyt miksi niin kysyin. Minä ymmärsin kyllä poikaa ja tunsin itseni tyhmäksi kun portaat noustessani näin, että ne nousivat vain sen yhden veistoksen ylitse ja takaisin alas parin metrin päässä. Minähän idioottina sekin poikaparka minua oikein piti?
Kun aarrekammari oli vihdoin kuljettu lävitse, viimeisen huoneen seinustalla meitä odotti kaksi tuttua hahmoa: suklaasilmä ja luuripoika. Taas tuijoteltiin ja hymyiltiin.
Aarrekammarista ulostauduttiin krääsämyymälään, jonka ovella pölähti vastaan jälleen yksi neuvokas, kielitaitoinen ja söötti Vatikaanin poika. Koska kysyminen kannattaa aina, avasin sanaisen arkkuni jälleen.
- And where do we go now? kysyin ihan pokkana. Ilmeisesti turistit voivat kysyä Vatikaanissa ihan mitä vain, koska hämmentymättä nuorimies alkoi tentata, missä paikoissa olimme jo Vatikaanissa käyneet ja missä emme. Hän kertoi museoiden aukioloajat, Sikstuksen kappelin sijainnin ja arvioidun kävelymatkan keston sinne. Siis tässä paikassa jos missä sai palvelua!
Pietarinkirkon kupoliin saattoi kiivetä itse ihan alhaalta ylös saakka, tai sitten ostaa hissilipun jolla pääsi kattotasanteelle saakka ja siitä oli 315 porrasta kiivettävänä ylös kupoliin. Alastulo oli toiset 315 porrasta toisella puolella kupolia - kesken ylösnousun ei mieltään voinut muuttaa, koska porraskäytävä oli kapea ja one-way only. Ennen portaikkoa varoitettiin monikielisin kyltein (tämänkin Vatikaani taisi!) noista 315 portaasta, ja että nousu ei sovi vanhuksille ja sydänvaivaisille.
Joku oli taas unohtanut ottaa beetasalpaajaa pariin päivään ja sen huomasi. Hiki pukkasi pintaan ja pumppu pompotteli mutta sitkeästi kiipesimme ylös asti. Yksi levähdys matkan varrelle sattui, nimittäin kupolin sisäpuolella oli tasanne, jolta pääsi katsomaan alas kirkkoon. Olikin aikamoinen pudotus! Oli mielenkiintoista huomata, että kupolin taideteokset, jotka näyttivät alhaalta katsottuina maalauksilta, olikin mosaiikkia. Tasanteelta matka jatkui aina vain kapenevaa porraskäytävää pitkin kupolin seinän sisällä ylöspäin. Porraskäytävän seinät on kupolin seinien muotoisesti kaarevat ja pistivät ystäväni tasapainoaistin sekaisin ja aiheuttivat pahanolontunteen. Sydän pamppaillen ajattelin, miten isompikokoinen ihminen voisi juuttua tänne käytävään, ja miten sairaskohtauksen saanut henkilö olisi vaikea saada pois täältä. Oliko monikieliset varoitustaulut sittenkään olleet riittäviä? Tai entä jos koko homma romahtaisi ihmisten painosta...?
Vatikaanin museoon ja Sikstuksen kappeliin menimme vasta seuraavana päivänä. Ajoitus oli tosiaan loistava, sillä seisoimme jonossa ehkä vain joitain minuutteja, ja sitten Kärpäsen näköinen mies jo vilkutti meille kaukaa, että tulkaa te tälle portille turvatarkastukseen. Tarkastuksen jälkeen mies kyseli olemmeko opiskelijoita ja neuvoi tarkkaan: tuosta portaat ylös ja siellä on lipunmyynti. Kylttejä oli mielin määrin, mutta että vielä suulliset neuvotkin saimme. Kyllä Vatikaanissa osataan! Museossa kulkiessamme työntekijät tervehtivät meitä käytävillä seisoskellessaan ja vastaan tullessa. Tuli jo sellainen tunne, kuin tuntisimme kaikki Vatikaanin miehet. On se vaan metka paikka.
No comments:
Post a Comment