Kuka piirtää sydämet?

Kun viime talvena menin parkkipaikalla seisovalle autolleni, oli siellä usein iloisia yllätyksiä. Autoni lumisiin ikkunoihin ja lumen peittämälle konepellille oli piirrelty sydämiä ja joskus pusuhuuliakin. Sydämiä ilmestyi viikon, parin välein, joskus useamminkin.

Miehen autopaikka on parin auton päässä omastani. Kerran sohvalla istuessamme tökkäsin miestä kyynärpäällä kylkeen ja kerroin kuin kivaa on kun hän käy välillä jättämässä sydämellisiä terveisiä autooni. Mies tuijotti minua ihmeissään ja kysyi sitten: - Luuletko että minä todella olisin niin romanttinen että tekisin jotain tuollaista?
Totta. Mies on juuri niin epäromanttinen kuin olla voi.

Kuka siis piirtää sydämet autooni?

Tänä talvena ei salainen ihailijani malttanut odottaa lumen tuloa, vaan kauden ensimmäinen sydän oli piirretty sormella takaluukun ikkunan pölyyn ja likaan. Mies oli samaan aikaan kaksi viikkoa työkomennuksella pohjoisessa, siis varmuudella kyseessä ei ole hän.

Olisipa kiva tietää, kuka on asialla. Vai olisiko sittenkään? Niin kauan kuin olen epätietoinen, voin kuvitella kenet vain. Mikä pettymys olisikaan, jos kyseessä olisikin vain kujeileva lapsikatras.

Lainasanoja

Joskus, jossakin, yhtäkkiä, joku on pukenut sanoiksi juuri sen asian ytimen, paremmin kuin itse koskaan olisi voinut. Se asia on aina se mikä juuri sillä hetkellä on itselle ajankohtaisin, tai voimakkain tunnetila. Tuntuu kuin virke tai pelkkä säe kertoisi juuri siitä, vaikka kokonaisuutena sanoma olisikin aivan toinen. Kun minua särkee, kuulen radiossa soivien kappaleiden herkästi kertovan nimenomaan kivusta.

”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää”
Joka kerta kun kuulen nämä Juha Tapion tulkitsemat sanat radiosta, tekee mieleni tiuskaista takaisin: No et todellakaan! Tuossa lausahduksessa kun on kokonaisuudestaan irrotettuna jotakin erikoista ironiaa, jopa tarkoituksetonta ivaa sellaista ihmistä kohtaan, joka kärsii kivusta joka jyystää hermoja, syö niitä, kalvaa mieltä, eikä kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa.

Olen miettinyt, kumpi on pahempaa, fyysinen vai henkinen kipu? Henkinen väkivalta on kohtalokkaampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä fyysisesti voi kärsiä mutta mieli silti säilyä taipumattomana ja johtaa hengissä selviytymiseen; mutta jos mieli kärsii tai antaa periksi, ei fyysisellä kunnolla ole enää paljonkaan merkitystä. Mutta miten on pelkän kivun ja tuskan kanssa – onko henkinen ja fyysinen kipu ylipäätään verrattavissa keskenään? Jos fyysinen kipu jatkuu aina vaan, eikö se myös ala vaikuttaa henkisesti? Silloin tällöin kuulee jonkun päättäneen elämänsä ampumalla kaaliinsa kun ei kestänyt enää jatkuvaa päänsärkyä. Minä ymmärrän täysin tuollaisen ratkaisun tehnyttä ihmistä.

”Kipua pelkää en, siedän sitä, tiedän sen.”
Tässä Teleksin kappale, jonka alkusanat kolahtivat voimakkaasti kuullessani ne ensi kerran autoradiosta. Siis mitä se sanoi?? Uudestaan, uudestaan, haluan kuulla kappaleen alusta asti uudestaan! En minä pelkää kipua, en kai, sillä hetkellä kun se on sietämätön, haluan joskus antaa periksi, ajattelen, että en enää jaksa, en kestä enää yhtään uutta kipukautta. Mutta kun siitä kivusta on lopulta selvitty ja on taas helpompi olla, tiedän sen: minä kestän sen seuraavallakin kerralla.

Ihmisellä on uskomaton kyky unohtaa nopeasti tuntemansa fyysinen kipu, kun taas henkisestä kärsimyksestä kannamme arpia pitkään. Jotkut vastasynnyttäneet äidit ovat kertoneet, että mikään koskaan ei ole sattunut niin paljon kuin synnytys, ja sitä he eivät aio ikinä enää kokea uudelleen. Kunnes vuoden päästä odotetaan toista lasta, kaikki edellisen synnytyksen kauheudet unohtuneina.

”Kestääkö usko? Kestääkö päivääkään? Säilyykö toivo elossa kauaa enää?”
Apulannan kysymyksiin ei ole juuri lisättävää eikä selitettävää. Kun on antamaisillaan periksi ja vain makaa ja itkee ja kipuolento on pesiytynyt käsivarteen ja nakertaa sitä pala palalta sietämättömällä poltteella. Silloin.


Jälkikirjoitus. Samaisen Apulannan uuden kappaleen kertosäe on niinikään varsin osuva, jopa ironinen:
”Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää"
Ai, niinkö helppoa se kivusta eroon pääseminen onkin? Heh, meikäläiseltä saattaa loppua ääni ensin.

Mies

Mies näki minut ensimmäisen kerran monta vuotta sitten baarissa. Omien sanojensa mukaan, ensimmäisenä hän huomasi silmät ja perseen. Etenkin sen perseen. Se piti saada.
Minä huomasin vain nuhjuisissa, jopa likaisissa vaatteissa tuopin takana röhnöttävän todella väsyneen näköisen miehen. Istuimme kuitenkin samaan pöytään koska vain siinä oli tilaa ja tunsin entuudestaan toisen pöydässä istuneen hepun. Miehen jutut oli varsin korkealentoisia: niin suuruudenhulluja suunnitelmia en ollut keneltäkään kuullutkaan. Just joo, ajattelin, suuret on puheet, niin-niin.
Puhelinnumerot tuli vaihdettua, sillä meillä oli meneillään bailukesä ja mies lupasi hyviä etkoja talonsa terassilla. Oli lauantai-ilta.

Maanantaina töissä valitin pitkää hiljaisuutta seuraelämässä, ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Minä rupean nyt käymään treffeillä! Oikein monien ihmisten kanssa. Viisi minuuttia tämän julistuksen jälkeen puhelimeni soi – lauantain nuhjuinen väsynyt ja vanhannäköinen mies soitti. Täysin asiallisesti. Hän pyysi lähtemään kanssaan jonain iltana leffaan ja kaupungille katsomaan neonvaloja.

Minä suostuin, vain koska olin juuri julistanut että nyt alkaa seuraelämä. Ja koska mies pyysi niin kiltisti, niin täysin asiallisesti. Ei soittanut keskellä yötä kännissä tai aamulla krapulassa, vaan keskellä maanantaipäivää töitten lomassa. En voinut sanoa ei, vaikka koko humpuukiukko ei yhtään kiinnostanut.

Ensimmäisillä treffeillä mentiin ajamaan carting-autoilla. Treffit sujui ihan hyvin, vaikka minä en mitään puhunutkaan. Mies oli ajatellut että ei noin ujoa voi olla olemassakaan. Silti kovasti vonkasi päästä vielä iltateelle kun toi minut kotiin. Ensitreffimme sujuivat ihan mallikkaasti, verrattuna vaikkapa ystäväni vanhempien ensitreffeihin, joilla ystäväni isä osti kyllä molemmille kahvit mutta vain itselleen kahvileivän. Tosirakkaus ei takerru moisiin pieniin yksityiskohtiin, sillä kuten lukija voi oivaltaa, parihan siitä silti syntyi.

Sitten seurasi meidän toiset treffimme, kolmannet ja sitten ei enää lasketakaan. Paitsi vuosia.


P.S. Humpuuki-ukko muuten toteutti ne suuruudenhullut suunnitelmansa.

Olen riippuvainen

Olen riippuvainen unesta. Jos en nuku tarpeeksi, on olo kuin pahimmassa krapulassa. Lisäksi koskee, särkee, kolottaa. Väsyneenä nukahtelen helposti luennoilla, oppitunneilla, telkkarin ääreen. Lukiossa nukuin usein oppitunneilla. Voisin kuvitella nukahtavani auton rattiinkin.
Hiljattain ajoin autoa myöhään yöllä. Hyppäsin ratin taakse puoli kahden aikaan yöllä. Edellinen yö oli mennyt huonosti nukkuessa. Tarkoitukseni oli ajaa kaksi tuntia ja pitää tauko tai vaihtaa kuskia. Koska kahden tunnin kuluttua ei kuitenkaan väsyttänyt ja toinen kuski kuorsasi äänekkäästi takapenkillä, päätin jatkaa ajamista. Kolme tuntia ajettuani tunsin kyllä kropan väsyvän, mutta koska mieleni pysyi kirkkaana ja takapenkkiläinen yhä kuorsasi makeasti, jatkoin ajamista. Mitä kauemmin minä jaksan ajaa, sitä levänneempi kuski ystäväni olisi. Näimme peuroja tienposkessa. Neljän tunnin ajamisen jälkeen alkoi mieli tehdä tepposia, vaikka en tuntenutkaan väsymystä. Katsetta siirtäessäni, oli ikkunalasissa oleva suttu kerta toisensa jälkeen ajoradalle hyppäävä peura. Kun olin tekemäisilläni (turhan) äkkijarrutuksen kolmatta kertaa, totesin että nyt seis. Ajoin ensimmäiselle huoltoasemalle parkkiin ja annoin unen tulla. Kaveri heräili puolen tunnin kuluttua ja matka jatkui uudella kuskilla.

Olen riippuvainen sydänlääkkeistä. Olen syönyt niitä vasta hieman alle vuoden, ja kuvitellut että pärjäisin hyvin ilmankin, koska pärjäsinhän minä ennenkin (mutta sehän oli myös ennen sydänoireita). Sydänlääke numero yksi toimi hyvin yksinään. Sydänlääke numero kaksi lisättiin rinnalle, ja kuukauden päästä alkoi sivuvaikutukset jotka yhteiskäytössä aiheutti sydänlääke numero yksi. Vaihdettiin ykköslääkkeeksi uusi lääke, joka kuitenkin valvotti yöt. Vaihdoin ihan itse takaisin entiseen, ja kuukauden käytön jälkeen alkoi taas sivuvaikutukset. Kardiologi etsi vielä kolmannen vaihtoehdon, ja sitä odotellessa sanoi, että voisin viikonlopun yli olla ilman ykköslääkettä.
Lopulta olin neljä päivää ilman lääkettä. Oli rintakipuja, pulssi taivaissa, rytmihäiriötä. Sydän hakkasi ja hakkasi. Kun aloitin uuden lääkkeen, tilanne tasaantui nopeasti. Mutta nyt olin nähnyt totuuden: Minä en enää voi olla ilman sydänlääkkeitä. Aika kova paikka.

Olen riippuvainen internetistä. Ahdistaa, jos en pääse tarkistamaan sähköposteja edes kaksi kertaa päivässä. Kotona tietokone on päällä lähes jatkuvasti. Kun vielä teen työtäkin sillä, vietän tietokoneen kanssa suurimman osan elämästäni.
Päästäkseni eroon tietokoneesta ja internetistä, minun täytyy lähteä paikkaan, jossa niitä ei ole. Maalle, mökille, ulkomaille reissuun. Silloin ei niin ahdistakaan.

Olen riippuvainen televisiosta. Nautin eri sarjojen seuraamisesta. Katselen turhanpäiväistä hömppää, luontodokumentteja ja komedioitakin. Harmittaa kovasti, jos jostakin seuraamastani sarjasta jää jakso väliin.

Olen riippuvainen sokerista ja herkuista. Kun suklaaputki tulee päälle, on suklaata saatava päivittäin ja mieluummin vielä useamman kerran päivässä. Suklaata en syö sellaisenaan, vaan sen pitää olla jotain täytesuklaata tai patukka. Putki jatkuu viikkotolkulla. Sitten yhtäkkiä se jää, ja voi mennä pitkäänkin ilman, että suklaata erityisesti tekee mieli. Karkkia tai muita herkkuja syön yleensä päivittäin. Saattaa olla jokin suosikki, jota syön viikkotolkulla. Joskus en syö mitään suolaista koko päivän aikana.
Sitten taas saattaa tulla aika, jolloin huomaan ostavani karkkia vain tavan vuoksi, en siksi, että tekisi mieli. Silloin se jää pois. Olen yrittänyt tyydyttää makeanhimoani syömällä vihanneksia ja hedelmiä, mutta en onnistu siinä kovin hyvin.

Olen riippuvainen rahasta. Sitä ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi. Ilman rahaa ei saa ruokaa, vaatteita, laskuja maksettua. Tai bensaa autoon.

Olen riippuvainen autosta. Päiväkin ilman autoa käytössä on hirveää. Ennen kuin ajoin ajokortin muutama vuosi sitten, en voinut kuvitellakaan tällaista riippuvaisuutta. Nykyään en kävele tai mene julkisilla minnekään, vaan aina autolla. Suorastaan häpeällistä!

Saanko esitellä: Ystäväni, kipu

ja kuinka sitä on yritetty nujertaa.

Minulla oli jo pienenä lapsena paljon kasvukipuja siellä täällä, mutta ensimmäiset puhtaasti tietynlaiset kivut koin kesällä 1994 (18-vuotiaana). Minua oli silloin kohdannut elämäni suurin suru. Kipuilu alkoi kun kesäkuumalla nukuttiin ikkuna auki. Kipu oli paikoillaan ollessa aivan hirvittävää käsivarsissa kyynärpään ja olkapään välissä. Kun lähti liikkeelle, ja liikutti reippaasti käsiä, kipu ensin paheni hetkeksi mutta vaimeni nopeasti pois. Näin tutustuin lepokipuun, joka on ollut toistuva seuralaiseni 12 vuoden ajan.

Käsivarsien kipuilu tuli ja meni muutaman vuoden ajan. Jossain vaiheessa oikean käden kipeytyessä diagnostisoitiin hiirikyynärpää ja aloitettiin Voltaren rapid –tulehduskipulääkitys. Sain fysioterapiaa, ultraa ja lämpö- ja kylmähoitoja viiden viikon ajan, kunnes fysioterapiassa todettiin, että se olisi jo auttanut jos olisi auttaakseen. Sitten jossain vaiheessa helpotus tuli, ihan itsestään, yhdessä yössä ilman mitään poppakonsteja. Kipu katosi hetkessä.

Aluksi kipuilua esiintyi vain käsivarsissa, ja helvetillisen lepokivun lisäksi oli myös liikerataan liittyvä kipu. Tietty liike, esimerkiksi kun ojentaa kaupan kassalle rahaa, tuntui kuin olisi veitsellä leikattu käsi irti. Opin kiertämään olkapäätäni tietyllä tavalla kättä ojentaessani, jolloin äkillistä viiltävää kipua ei tuntunut. Silloinkin kun ei sattunut, nuljautin olkapäätäni ja kiersin käsivarttani tietyissä liikkeissä koska muisto kivusta pakotti välttämään kyseistä liikerataa, niin vahvan muistijäljen kipu itsestään jätti aivoihin.

Kun kipu yhdessä yössä katosi oikeasta kädestä ja alkoi kalvaa vasemmassa, voimistuakseen muutamassa päivässä kestämättömäksi, ei hiirikyynärpää oikein enää sopinut kuvioihin (olen oikeakätinen). Kipulääkkeet ei auttaneet, valvoin yökaudet, nousin välillä ylös ja kävelin, ja kun kipu vaimeni painuin pehkuihin ja yritin ehtiä nukahtaa ennen kuin lepokipu taas yltyi sietämättömäksi. Tätä jatkui kerrallaan 3-6 viikkoa, ensin toinen käsi ja sitten kun se helpotti, kipuili toinen. Koulussa istuin takana luokassa ja kun lepokipu yltyi liiaksi, menin käytävään kävelemään ja palasin kun kipu oli vaimentunut. Kunnes taas lepokipu yltyi ja lähdin liikkeelle. Tätä se oli ympäri vuorokauden, ja kukaan ei osannut auttaa.
Aloin kutsua ”kipukausiksi” aikoja jolloin minulla oli jatkuvasti kipuja. Kipukausia on yleensä 4 vuodessa, ja ne kestävät muutamasta viikosta pariin kuukauteen kerrallaan. Pahimmillaan yksi kipukausi on jatkunut suoraan seuraavaan ilman taukoa välillä.

Vuonna 2002 kipuilu alkoi myös jaloissa. Lähdin viikon pituiselle bussimatkalle Eurooppaan. Polvet kipeytyivät kun istuin jalat 90 asteen kulmassa, eli normaalissa istuma-asennossa. Kun jalan piti suorana, ei kipua ollut. Matkalla istuttiin bussissa pari vuorokautta mennen tullen, ja se oli yhtä helvettiä.
Sen verran luonto on kai armollinen, että käsiin ja jalkoihin ei sentään satu samaan aikaan – tietää että sitä en kestäisi. Kipuilu alkaa yleensä ensin käsivarsista, ensin toinen ja sitten toinen, ja sitten kun kädet on paremmat, alkaa jalat oireilla kunnes kipu niissä yltyy helvetilliseksi. Käsissä on aina sekä lepokipu että liikeratakipu samaan aikaan, ja kipukauden ulkopuolella myös tietty liikeratakipu aina olemassa. Jaloissa on pelkästään lepokipu.

Polvien kipuilu on pahimmillaan todella paljon elämää vaikeuttavaa. Menin metrossa istumaan ja kahden pysäkinvälin jälkeen, eli muutamassa minuutissa, oli kipu niin paha että oli noustava ylös jaloittelemaan. Näyttöpäätetyössä tulee istuttua paljon paikoillaan, nyt muutamassa minuutissa polvien lepokipu yltyy niin sietämättömäksi, että on lähdettävä liikkeelle. Käsivarsien lepokipua pystyy työtä tehdessä helpottamaan jonkin verran liikuttamalla käsiä edestakaisin, ylösalas, sinne tänne vaikka istuisi työtuolissaan muuten paikoillaan. Öisin jalkoja kolottaa myös suorina, kun on pitkän aikaa paikoillaan.
Lepokivut yltyivät pahimmillaan parissa minuutissa sellaisiksi, että esimerkiksi teatterissa käyminen voi olla harvinaisen tuskallinen kokemus, kun hammasta purren joutuu sinnittelemään paikoillaan ja odottamaan, että voi kun esitys jo loppuisi, loppuisi, kunpa se jo loppuisi, että pääsisi liikkeelle. Pahimpaan aikaan ei elokuvissa tullut käytyä vuosiin, eikä missään, missä piti vain hiljaa istua paikoillaan, ellei ollut aivan pakko.

Sitten alkoi kivut levitä myös selkään. Selkää saattoi särkeä pelkkä istuminen aivan kauheasti. Aivan suoraksi kovalle alustalle makaamaan asettuminen saattoi auttaa joksikin aikaa. Selän kivut tulivat myös kausittain.

Olin jo luovuttanut, hyväksynyt ajatuksen, että ei minua kukaan voi auttaa. Saatoin maata pitkittyneen migreenikohtauksen takia sairaalassa kipulääketipassa, ja käsivarressani oli samaan aikaan niin helvetillinen lepokipu että mieleni teki vain huutaa ja huutaa ja huutaa. Mutta olin vaiti ja kärsin, koska ei kukaan osannut auttaa kuitenkaan.

Meni vuosia, etten nukkunut illasta aamuun heräämättä vähintäänkin kerran lepokipuihin. Kipukauden aikana kivut valvottivat ja herättelivät ehkä puolen tunnin tai tunnin välein, mutta myös varsinaisen kipukauden ulkopuolella käsivarsien lepokivut herättivät pari kertaa yössä. Paitsi kerran – muistan sen ikuisesti! Kesällä 2002, bussimatkalla Amsterdamiin minä laivassa pakkauduin peiton alle niin tiiviisti, että mistään kohtaa ei päässyt ilmaa peiton välistä kroppaani. Säädin ilmastoinnin pois päältä ja nukuin. Ja heräsin aamulla kellon soidessa, ja tajusin, etten ollut KERTAAKAAN herännyt koko yön aikana! Miten se tuntuikin niin ihmeellisen ihanalta, taivaalliselta. Tuon aamun tunnelman muistan vieläkin.

Syksyllä 2002 kipukausi ei loppunutkaan, vaan jatkui helvetillisenä läpi joulun, alkuvuoden kipukauteen asti. Ystävä sairastui reumaan, ja hänen kanssaan vertailimme kipujamme. Hän oli aiheeseen tutustuessaan lukenut sairaudesta nimeltä fibromyalgia, ja näytti minulle kirjoituksia aiheesta. Tunnistin omat oireeni. Etenkin kun internetistä luin erään papin kertomuksen oman sairautensa kulusta, kyynelet valuivat poskillani koska siinähän oli myös minun tarinani.
Koska tiesin jo elokuussa, että kivut tulee taas syyskuussa, varasin silloin jo valmiiksi terveyskeskukseen lääkärille ajan syyskuulle. Päätin, että kokeilen vielä kerran saada apua. Lääkäriin mennessäni olin aivan lopussa henkisesti, valvottuani yökaupalla kipujen takia. Yleensä en vieraiden ihmisten edessä itke, mutta nyt turisuttelin useamman nenäliinallisen verran. Lääkärini oli erittäin empaattinen ja suorastaan kauhistunut, että olen elänyt tällaisen vaivan kanssa. Hän laittoi välittömästi lähetteen kipuklinikalle. Syksyn ajan sitten ravasin kipuklinikalla ja reumaklinikalla, ja minulla todettiin fibromyalgia, ei reumaa, ihan kuten olin itsekin ehdottanut. Lääkityksenä aloitettiin amitriptyliini, lievä mielialalääke, joka nostaa myös kipukynnystä. Kun särkee, itkettää, ja kipu tuntuu pahemmalta. Kun saadaan mieltä vähän paremmaksi, ei kivutkaan tunnu niin pahoilta. Ihan loogista minusta.

Kivut jatkuivat yli joulun ja olin epätoivoinen. Nukuin milloin millaisinkin virityksin, kiedoin lämpimiä shaaleja käsivarsieni ympärille ja ne helpottivat hieman. Sattui niin, että teki mieli ottaa kirves ja survaista sillä koko käsi tai jalka irti, josko se kipu olisi sitten loppunut. Aloin olla niin väsynyt, että en enää jaksanut. Lähdimme maaliskuussa Kanarialle. Lämmin auttaa reumapotilaita, tämä minunkin piti vielä kokeilla. Kanarialla oli 27-28 astetta lämmintä. Ensimmäisen yön jälkeen pahin helpotti. Kolmen yön jälkeen oli täysin oireeton. Nukuin yöt heräämättä, parvekkeen ovi raollaan. Tulimme kotiin, ja olin kolme viikkoa täysin oireeton. Taivas oli sittenkin olemassa.

Vuoden päästä, helmikuussa 2003 lähdimme Kanarialle. Kohde oli eri, ja lämmintä vain 12-17 astetta, pilvistä ja kosteaa. Kivut helpottivat, mutta eivät kadonneet kokonaan.
Kävin kipuklinikalla psykologin vetämässä ryhmäterapiassa kroonisten kipupotilaiden kanssa, kahdeksan viikon ajan. Kurssilla hyvästelimme entisen elämän ja opettelimme hyväksymään uuden elämän kivun kanssa, rajoitteineen ja vaikeuksineen. Lääkäri vaihtoi tehokkaamman lääkkeen ja nosti annostusta. Tämän kanssa ei sitten viina sopinut ja niin alkoi absolutismi.

Kipukaudet tuli ja meni, kädet, jalat ja selkä vuorollaan. Helvetti jatkui, mutta minä tiesin, että se helpotus oli olemassa, siellä lämpimässä, sitten kun ei enää kestä. Kun tiesin sairauteni nimen, se helpotti hieman. Etsin ja etsin tietoa ja apua. Ymmärrystä asiaan. Tuntui lohduttomalta lukea, että parannusta ei ole, lääkettä ei ole, helpotusta ei ole tiedossa. Paitsi hei! kuusikymppisenä saattaa helpottaa - siis kolmenkymmenen vuoden päästä.
Luin tutkimuksista, joissa fibromyalgiapotilaan särkevä käsi oli puudutettu – ja kipu tuntui silti. Potilaalle annettiin morfiinia – ja kipu tuntui silti. Kipu johtuukin aivoista, hermoradoista, jostain muusta kuin siitä käsivarresta. Jossain epäiltiin fibromyalgian olevan itse asiassa aivojen kuorikerroksen verenkierron häiriö. Kipulääkkeet jäi kokonaan pois, koska niistä ei ole tässä sairaudessa mitään apua.

Vuonna 2004 ystävä kertoi lahtelaisesta ihmemiehestä, jolla käy hoidattamassa lonkkaansa. Houkutteli mukaan kokeilemaan. Lähdin, yritin olla avoimin mielin, mutta kun en usko kaiken maailman parantajiin ja muihin humpuuki-ukkoihin, niin tämä suomalainen mies, kiinalaisittain pukeutunut, kalju lukuun ottamatta pientä lettiä takaraivossaan (kuin parturit Lucky Lukessa), ei oikein tuntunut ”minun jutultani”. Mies pisteli akupunktioneuloja lukuisiin paikkoihin kroppaani ja suitsukkeet savusivat. Mies siirsi lämpöä ja energiaa käsillään: Tunnetko lämmön, tunnetko sen?
- Voit itkeäkin jos haluat, mies totesi yhtäkkiä. No ei justiin silloin itkettänyt.
Sitten lopuksi hän otti sikarin näköisen pötkylän, sytytti sen savuamaan ja kuljetti sitä navan alapuolella lähellä ihoa edestakaisin. Myönnetään, se lämpö tuntui selkärangassa asti ja pelkäsin että iho on aivan kärähtänyt mutta ei ollutkaan. Ihmeparantaja sanoi, että ensin tulen kipeämmäksi ja sitten pikkuhiljaa paremmaksi – monet fibromyalgia-potilaat käyvät hänen luonaan joka toinen viikko, ja jossain vaiheessa alkaa helpottaa.
Hmm – siis monta viikkoa pitäisi rampata hoidossa joka ensin tekee kipeämmäksi ja sitten jossain vaiheessa parantaa – ja siis minullehan helpotus saattoi tulla muutenkin yhtäkkiä yhdessä yössä ihan itsestään. Ja toden totta, niin kipeä kuin tuon hoidon jälkeisinä päivinä, en ollut ollutkaan varmaan vuoteen!

Siihen loppui ihmeparantajien testailut, kunnes toinen ystävä näytti lehtileikettä naisesta, jonka fibromyalgian Hannu Timonen oli parantanut. Laitoin artikkelin talteen. Syksyllä 2004 kivut oli taas kauheat ja tuntui etten jaksa, enkä kestä enää. Kaivoin artikkelin esille ja katsoin internetistä lisätietoa. Miehen kotisivuilla toden totta uhotaan, että hän parantaa vaikka mitä vaivoja, myös fibromyalgian - ja ihan ilman poppakonsteja ja suitsukkeita, manuaalisesti, siis käsillään. Mietin asiaa aikani ja lopulta marraskuussa olin niin loppu, että tartuin luuriin ja soitin. Hannu Timonen sanoi olevansa 90 % varma, että parantaisi minut, tai ainakin toisi suurta helpotusta. Kun kysyin, tulenko minä hänen käsittelystään ensin kipeämmäksi ja sitten vasta paremmaksi, hän kysyi takaisin, että miksi ihmeessä niin tapahtuisi? Tietenkin minun oloni helpottaisi heti!
Yhteensä tapaukseni vaatisi nelisen käsittelyä, mielellään viikon välein. Hankaluuden käsittelyihin toi etäisyys: minä Helsingissä, Hannu Timonen Mynämäellä. Matkaa yhteen suuntaan noin 400 kilometriä. Ja kuski piti olla mukana, itse ei saisi käsittelyn jälkeen ajaa autoa. Varasin ajat. Ensin yksi käsittely, sitten viikon päästä perjantaina toinen ja yöpyminen seudulla ja lauantaina uusi käsittely. Siitä viikon päästä neljäs käsittely. Saadaan sinut jouluksi terveeksi, se on paras joululahja itsellesi, Timonen sanoi.

Ensimmäinen käynti vastaanotolla oli erittäin kivulias. Käsittely oli reilua hierontaa, suorastaan ruhjomiselta se tuntui, lisäksi nikamien käsittelyä. En tiennytkään, että niin moni kohta kropassani voi tuntea niin kovaa kipua pelkästä kosketuksesta. Välillä sumeni silmissä ja lähestulkoon hyperventiloin kun kivut oli niin kovat. Käsittelyn jälkeen lähdimme kotimatkalle ja minulla oli todella paha olo. Tuntui kuin en olisi saanut happea. Kirpeässä pakkasillassa ajelimme ikkuna auki ja minä haukoin ilmaa. Kun paha olo helpotti, tuli hillitön suolaisen himo. Näin mielessäni suolaisen ison ruoka-annoksen: pekonipastaa! Pysähdyimme huoltoasemalle ja tilasin annoksen. Odottaessamme ruokia pöytään, otin suolasirottimen ja nuolin suolaa suoraan kädestäni. Kun ruoat tulivat, lisäsin suolaa moneen kertaan ja söin koko annoksen juomatta kertaakaan. Sitten helpotti.
Ensimmäisen käsittelyn jälkeen nukuin huonosti, mutta en siksi, että fibromyalgia-kivut olisivat vaivanneet, vaan siksi, että iho oli hellänä rusikoimisesta. Fibromyalgia-kivut eivät vaivanneet minua kolmeen yöhön. Uskomatonta!
Seuraavat käsittelyt olivat erittäin kivuliaita nekin. Mutta apu oli sanoinkuvaamaton. Olin tämän jälkeen vuoden ajan käytännössä oireeton! Henkisesti olin täynnä energiaa ja virkistynyt. Sain mukaani hyvät jumppa- ja jatkohoito-ohjeet mutta kukapa niitä terveenä olisi noudattanut ja sen takia kai on takapakkia pikkuisen tullut.

Nykyään kipuja on silloin tällöin, perinteisten kipukausien aikana, jolloin olen venytellyt Timosen ohjeiden mukaan ja laittanut miehen hieromaan vähän samaan tyyliin, ja se on auttanut käsivarsien kipuun. Polvien kipuja on ollut taas tänä vuonna enemmän, tätä kipua olen oppinut ajan myötä sietämään niin, että istun ja teen töitä koneella niin kauan kunnes kipu on yltynyt täysin kestämättömäksi. Silloin lähden liikkeelle ja silloin kipu vielä kymmenkertaistuu hetkeksi, tuntuu, että silmissä pimenee ja mielessäni huudan niin että en muuta kuulekaan, mutta pian se helpottaa kun sitkeästi vaan liikkuu.
Uutuutena kuvioihin on tullut jäykkyys. Kun olen pitkään paikoillaan, olen todella jäykkä liikkeelle lähdettyäni, tuntuu että jalat ei taivu lainkaan. Vaapun kuin ankka muutaman ensimmäisen metrin, tuntuu kuin ontuisin jokaista kohtaa kropassani aluksi, tuntuu kuin olisin sata vuotta vanha enkä kolmekymppinen, mutta pikku hiljaa liike vetreytyy.

Vaikka kärsin fibromyalgia-kivuista nyt vähemmän kuin kymmeneen ensimmäiseen vuoteen, tulee väsymys yhä vieraakseni usein. Miten voikaan joinain päivinä heti aamulla herätessä olla jäsenet niin poikki? Tuntuu kuin olisi juossut maratonin tai harrastanut kolme tuntia aerobicia. Vaikka mitään ei olisi tehnyt!
Tätä tunnetta olen yrittänyt terveelle ihmiselle kuvata seuraavin mielikuvin: kuvittele että teet jotakin, jossa ojennat käsiäsi ylöspäin pitkään - vaikkapa laitat verhoja kiinni verhotangon nipsuihin, tai maalaat katonrajaa. Kädet väsyy välillä, ja silloin ne pitää hetkeksi laskea alas jolloin väsymyksen tunne helpottuu. Minulla saattaa tuo väsymyksen tunne pakottaa raajoissa vaikka maatessanikin, ja millään asennolla ei pysty sitä helpotuksen ja palautumisen tunnetta saamaan.
Sama fyysinen väsymys iskee fyysisen rasituksen jälkeen, usein moninkertaisena rasitukseen verrattuna. Myös raskaampi fyysinen tekeminen kuten tavaroiden nosteleminen aiheuttaa paitsi väsymisen, myös kipeytymisen jälkeenpäin.

Saanko esitellä, tällainen on minun elämänkumppanini jo 12 vuoden ajalta: Kipu. Mutta onneksi minä tiedän myös miehen joka sen voi nujertaa, sitten kun en taas kestä enää.

Autoista

Ennen kuin hankin ajokortin, en osannut uskoakaan, kuinka hankalia autot voivat olla.

Menin autokouluun vasta muutama vuosi sitten, siis reilusti aikuisiässä. Ajamaan oppiminen ei ollut helppoa, ja kun olin kokeillut etukäteen vain automaattivaihteista autoa, oli manuaalivaihteet mielestäni maailman typerin keksintö – halusin keskittyä vain ajamiseen, en vaihdekeppiin!
Muutaman ylimääräisen ajotunnin ja kolmen eri opettajan jälkeen menin inssiin ja pääsin läpi. Kun soitin miehelle ja kerroin tästä, oli langan toisessa päässä ensi pitkään hiljaista ja kun puhekyky palasi, oli reaktio:…Ihan tosi?!

Aluksi pelkäsin ajamista todella paljon, minusta oli aivan kamalaa kun ympärillä ajoi toisia autoja, ja nekin piti huomioida sen lisäksi, että yritin epätoivoisesti keskittyä pysymään omalla kaistallani. Vielä enemmän pelkäsi kuitenkin mies, jolta itse ajaessaan unohtuu joskus turvavyön käyttö, mutta joka minun kyytiin istuttuaan välittömästi äkkiä kiinnitti turvavyön. Ajaessani mies pyöri istuimellaan kuin väkkärä, tarkistaen eri suunnista tulevia uhkia kai.

Ensimmäinen isompi tömähdys sattui kun auton jarrut ei toimineet tarpeeksi tehokkaasti vaan auto pysähtyi vasta liikennevaloihin edelle pysähtyneen auton perään. Autoni etuosa meni vähän ruttuun ja puskuri repsotti vinossa roikkuen. Mies kysyi puhelimessa ensin olenko kunnossa ja sitten miten auton kävi. Kysyi vielä erikseen, menikö valot rikki. Ja tuskaili ja huokaili kun vastasin: Ei, valo ei mennyt rikki: se palaa kyllä vielä, vain se muovinen valon kotelo meni säpäleiksi.
Ajelin tällä pienellä punaisella räjähtäneen näköisellä autolla vielä jonkin aikaa vaikka etuosa vähän repsottikin vinossa. Pieni auto oli tosi kätevä kaupungissa, sillä pääsi vaikka missä ympäri ja se mahtui yleensä hyvin parkkiin. Lisäksi repsottava etuosa aiheutti kunnioitusta muitten kuskien keskuudessa: hyvin annettiin tietä.

Menin autokouluun koska halusin oppia ajamaan, minua ei kiinnostanut autot itsessään. Oli täysin tarpeetonta ja suorastaan vastenmielistä miettiä mihin säiliöön pitäisi lisätä mitäkin nestettä ja kuinka usein. Todellisuudessa olen joutunut vain muutaman kerran tilanteeseen, jossa on pitänyt lisätä autoon jotain muuta kuin bensaa.
Kerran syttyi palamaan pieni punainen valo, jossa oli lättänä puteli jonka ympärillä meni aaltoviivoja. Puhelinkonsultaation jälkeen ilmeni, että auto ilmeisesti tarvitsee vettä. Konepellin sain taisteltua auki, mutta sitten tuli tenkkapoo: mihin sitä vettä laitetaan? Puhelimitse kuvailin miehelle erilaiset korkit ja tulpat mitä löysin, mutta emme päässeet yksimielisyyteen mihin sitä vettä laitetaan. Itse ehdotin keskellä olevaa mustaa laatikkoa, jonka päällä oli korkki. Kun korkin avasi, näkyi sisällä kosteutta. Lopulta ajoin lähimmälle huoltikselle ja ystävällinen nuorimies laittoi veden oikeaan lokeroon. Kun osoitin mustaa laatikkoa ja sanoin, että minä olisin laittanut sinne, nuorimies näytti tyrmistyneeltä ja totesi: Joo. Se on moottori. Ei sinne kannata vettä laittaa.

Toisen kerran syttyi palamaan pieni punainen valo, jossa oli englantilaistyylinen teekannu, jonka nokasta roikkui tippa. Nyt auto kuulemma kaipasi öljyä. Ei muuta kuin huoltoasemalle ostoksille. Menin kassalle ja pyysin: Saisinko öljyä autoon, kiitos. Synteettistä? Mineraaliöljyä? Puolisynteettistä? Erilaisia puteleita ja pakkauksia oli tarjolla kymmenittäin ja kymmenittäin! Halpaa? Kallista? Mistä minä tietäisin. Öljyä!

Moottoritiellä alkoi jalkoja kuumottaa ja autosta kuului omituinen ääni. Katsahdin mittareihin ja yhden viisari oli asennossa jossa en ollut sitä koskaan nähnytkään: 120 asteessa. Kaarsin huoltoasemalle ja otin puhelun. Auto kiehuu, jaahas. Lisää vettä taas. Kiitokset vaan sille herrasmiehelle joka odotteli rouvaansa kaupasta ja tiesi hienosti mikä korkki piti avata ja että ihan pyyhkeen kanssa.

Arvelisin, että miehet on kehittäneet ne mittarit ja varoitusvalot autoon. Erilaisia kuvia ja symboleja riittää. Miksei yksinkertaisesti voisi syttyä valo, jossa lukee ”ADD OIL” tai ”ADD WATER”. Ja konepellin alla olisi samanlainen vastavalo jossa lukisi: ”ADD WATER HERE” tai ”ADD OIL HERE”. Sen sijaan että kaikki konepellin alla on likaista, rasvaista ja samannäköistä.

Paitsi että autot hajoavat ja kolhiintuvat helposti, ne puhkovat myös renkaitaan ja ovat muutenkin varsin heikkotekoisia ulkokuoreltaan. Ei tarvitse kuin hipaista johonkin, niin jo on lommo pellissä tai jokin osa irti. Viime viikolla omalla pihallamme peruutin autoa kääntääkseni sen, kuten aina, mutta se menikin puoleksi sireenipusikkoon. Pysäytin ja sitten keksin, että peruuttaa päräytän vain pusikon läpi - mutta auto ei liikahtanutkaan taaksepäin. Pienellä kiihdytyksellä kyllä irtosi eteenpäin. Antennin kiinnike meni rikki ja antenni raahautui maata viistäen perässä koko matkan.
Eilen puolestaan keskityin hiekkatiessä oleviin syviin uriin ja kuoppiin, joita väistäessä auto otti kiinni tien poskessa oleviin postilaatikoihin. Ja tietenkin! Postilaatikot on nykyään niin lujaa tekoa, että niihin ei tullut naarmuakaan, mutta minun autostani kyllä irtosi sivupeili joka roikkui yhden letkun varassa koko matkan kotiin. Ehkä autojakin voisi alkaa valmistaa samasta materiaalista kuin postilaatikot?

Miehillä on jotenkin kovin kiihkeä suhde autoihin, eikä vain omiinsa vaan kaikkiin autoihin ylipäätään. Taloyhtiössämme asuu ukkeli joka talvisin tuntui joka päivä harjaavan lumet autostaan ja peittelevän sen uudelleen, vaikkei edes välillä ajanut mihinkään. Kesäisin autoa pyyhitään ja kiillotetaan ahkerasti. En ymmärrä miksi autossa on sellaisia reikiä, että sitä pitää erikseen peitellä. Yläpuolelta umpinaisempi auto olisi kätevämpi. Minunkin autonkorjaajani nosti litrakaupalla kuivia lehtiä konepellin alta pois kun valitin että tuuletuslaitteessa rahisee, olisikos siellä roska.

Kun autossani on jokin vika, pitää siitä kertoa miehelle hienovaraisesti, koska se tuntuu olevan kovin herkkä paikka. Siksi kerronkin tapahtumasta huolettomin sanakääntein kuten ”ehkä hieman hipaisi”, ”taisi pikkuisen ottaa kiinni”, tai ”tavallaan juuttui siihen pusikkoon hetkeksi”; koska eihän kyse ole mistään sen suuremmasta asiasta kuitenkaan.

Mies ajoi itse valtavan suurta autoa aiemmin, ja hän parkkeerasi sen peruuttamalla kahden auton väliin omaan kapeaan parkkiruutuunsa. Hän peruutti ihan hiljalleen kunnes tunsi auton olevan ihan perällä ruudussa, ja otti sitten hieman eteenpäin. Kun hän kerran vaatimalla vaati minuakin peruutin omaan ruutuuni omalla autollani, tömähti se rempeästi lämmitystolppaan, jolloin sanoin tyynesti miestä imitoiden: Peruutetaan kunnes ottaa takaa kevyesti kiinni, ja sitten otetaan pikkuisen eteenpäin. Jostain syystä siinä ei ollut miehen mielestä mitään hauskaa.

Kunpa kehitettäisiin auto, jota ei tarvitse tankata tai huoltaa, jossa ei olisi irtoavia osia ja joka ei menisi rikki. Tällaisen auton elinkaari voisi olla vaikkapa kymmenen vuotta, jolloin auton hajoamisen ja uuden auton hankkimisen ajankohdan tietäisi valmiiksi etukäteen ja siihen voisi varautua. Kyllä olisi kätevää!

Musiikista, juuri nyt

Koska olen taas päättänyt elää, olen myös alkanut uudelleen kuunnella musiikkia ja käydä keikoilla. Pitkän aikaa ainainen seurani töitä tehdessä on ollut vain radio Nova. Nykyään aamulenkin ja lounaan jälkeen työpäiväni jatkuu yleensä joko Daren, Apulannan tai jonkin vanhan suosikkini vauhdittamana.

Apulanta-analyysia

Minä olin nuorempana liian vanha Apulanta-yhtyeelle. Silloin kun Apulanta alkoi esiintyä esimerkiksi Lepakossa, minä olin jo siirtynyt pois sieltä klubeihin ja yökerhoihin.

Kunnes viime talvena kävin Apulannan keikalla Tavastialla. Menin sinne koska olen kuullut useita bändin kappaleita radiossa jo monen vuoden ajan, ja pitänyt niistä kaikista. Oli aika ottaa selvää. Pidin kovasti myös live-esityksestä. Bändissä ja heidän musiikissaan oli mahtavaa voimaa, uhoa, raivoa, energiaa – hmm, etten suorastaan sanoisi – munaa. Tämä voima kulminoitui erityisesti laulajan olemukseen lavalla: siinä oli todella vaikuttavaa vahvuutta, poljentoa ja potkua.

Ostin pari Apulannan levyä. Niitä pitää kuunnella kovalla, jotta musiikki pääsisi oikeuksiinsa. Jotta tuntisi sen voiman. Mainitsin asiasta ystävälleni, ja hän kuvasi sitä, joka tuota musiikkia sanoituksineen tekee, neroksi.

Näin kesällä festarilla Apulannan esiintymisen. Pidin siitä, joskaan se ei ollut Tavastian keikan veroinen. Siitä puuttui se viimeistelevä potku, se jokin voima, vahvuus, joka teki minuun niin suuren vaikutuksen. Mutta hauskaa meillä oli ja nautin. Seuraavan kerran näin bändin esiintymisen loppukesästä. Nyt esillä oli taas se raivokas uho, ponnekkuus, mutta laulu ei kantanut kestävästi. Oliko jokin vialla? Basistin mikrofoni ei tainnut olla lainkaan päällä.

Apulannan musiikkia pitää kuunnella kovalla, jotta sen voiman tuntisi. Kuitenkin Seinäjoella musiikki löi rinnassa niin kovaa, että sydän meni sekaisin. Siihen ei paljon korvatulpat auta. Se vain oli ihan liian kovaa. Yöllä kävelin leirintäalueelle sukkasillaan parin kilometrin matkan. Ihan hissukseen koska voimat oli poissa. Makasin monta tuntia valveilla kun sydän haki rytmiään.
Sydämeen käypää musiikkia! Olen vaikuttunut.

I dare you!

Vuonna 1990 täytin 15 vuotta. Ostin Dare-yhtyeen esikoislevyn Out of the Silence. Se hakee vertaistaan vielä tänäkin päivänä. Tuo levy eli ja kasvoi minun mukanani: se kärsi, tunsi ja kuvasti minun suurta olemisen tuskaani. Ilot ja etenkin ne surut ja kaikki melankoliset tunnelmat löytyivät tuolta levyltä. Niissä kappaleissa sanottiin niin hyvin juuri se mitä minä tunsin. Ihme että levy ei kulunut puhki, niin paljon sitä soitin muutaman vuoden ajan!

Vielä nytkin, 16 vuotta myöhemmin, tuo levy toimii. Aina parin vuoden välein otan sen esille. Rakastan joka ikistä kappaletta ja tunnen ne kuin palasina omasta elämästäni. Osaan vieläkin sanat ulkoa. Joskus laitan levyn soimaan, makaan sängyllä, suljen silmät ja muistan ne tunnelmat, melkein kuin silloinkin. Haikea olo, silti jollain tapaa onnellinen.

Halusin tietää, mitä Darelle kuuluu nykyään. Onko tämä osa aikuistumista, vanhenemista? Kun haluaa tietää mitä nuoruuteen erottamattomasti kuuluneille henkilöille ja asioille tapahtuikaan sittemmin.

Minä luulin, että Dare lakkasi olemasta toisen levynsä jälkeen, sillä tuo levy oli kaukana ensimmäisestä niin tyyliltään kuin vastaanotoltaankin. Yllätyksekseni Dare on viidentoista vuoden aikana pukannut ulos vielä kolme-neljä muutakin levyä, joissa on tyylillisesti vaellettu leveähköllä uralla kohti tunnelmallisia kelttiläisiä vaikutteita. Yritin ostaa kahta levyä, joihin artisti Darren Wharton itse on ollut tyytyväinen. Niitä ei saanut mistään levykaupasta, vaan ne piti lopulta tilata Hollannin kautta.

Kuunnellessani näitä kahta levyä voin todeta, että me olemme kumpikin kasvaneet ja oppineet elämältä. Odotin lisää Out of the Silencea, ja aluksi olin pettynyt kun en sitä saanutkaan. Mutta sitten ymmärsin: ei sellaista tule koskaan enää vastaan. Uudet levyt ovat hyviä, ja suosikkikappaleeni vaihtuvat viikosta toiseen, kuten esikoislevynkin kohdalla kävi.
Ehkä näistä levyistä tulee minun kolmenkympinlevyni, joitten kautta voin tunnelmoida tätä hetkeä joskus 16 vuoden päästä…?

Ujo ja hiljainen

Minä olen ujo. Yleensä. Minun ujouteni ilmenee hiljaisuudella, vieraiden seurassa en paljon juttele.
Hyvät ystäväni, jotka olen tuntenut pitkään, eivät tunne (tai muista?) tuota ujoa puolta minusta. Kun kerron olevani todella ujo, he hämmästyvät. Tutussa seurassa minä saatan olla se porukan tarinankertoja tai pelle.

Mies taas valittaa ujoudestani usein. Hän sanoo, että ei noin ujoa ihmistä voi olla olemassakaan. Ensimmäisillä treffeillämme hän puhua pulputti ja kyseli. Vastailin vähän ja lyhyesti: Niin, hmm, en tiedä. Ja miehen suosikki: Ihan sama. Sitä se inhoaa yli kaiken!
Mies ihmetteli mielessään, osaako tuo jutella lainkaan.
Pikku hiljaa juttu alkoi kulkea ja nykyään se olen usein minä, joka puhua pulputtaa. Paitsi silloin kun olemme muitten ihmisten seurassa. Varsinkin miehen ystävien seurassa hiljenen ja annan muitten hoitaa puhumisen. Heistä monet varmaan luulevat, etten osaa puhua lainkaan.

Minun ujouteni ilmenee eri tavalla eri ihmisten kanssa. Joissain ihmisissä on jotain sellaista mikä häkellyttää minut aivan sanattomaksi. Joittenkin harvojen kanssa juttu luistaa heti, joittenkin kanssa muutaman tapaamisen jälkeen, ja sitten on niitä joilta tarvitaan kymmenenkin ohimennen-tapaamista ja silti vielä vaikenen.

Jos toinen ihminen osaa jututtaa ja rentouttaa tilanteen, ujous katoaa ja viihdyn. Isossa väkijoukossa jossa on paljon toisilleen vieraita ihmisiä, tai joitakin minun tuttujani ja muut vieraita, ei ujous tule niin paljon esille kuin kahden- tai kolmenkeskisessä tilanteessa. Tilanne, jossa kaikki muut tuntevat toisensa pitkältä ajalta ja puhuvat yhteisistä kokemuksistaan ja muistoista, on minulle erityisen vaikea, ellei kukaan tule vastaan. Silloin en viihdy.

Ujouteen liittyy paitsi hiljaisuus, myös silmiin katsominen. Tuntuu, että katsoessani avoimesti ja pitkään toista silmiin, paljastan itseni, sen kuka minä olen. Annan toisen nähdä minut.

Eräs ystävä oli tiedostamattani seurannut minun ujouttani. Meidän tutustumisestamme meni monta vuotta siihen, että ennen baari-iltaa vierailin hänen luonaan katsomassa yhteistä suosikkisarjaa telkkarista, ja juttelimme vapautuneesti milloin mistäkin. Hänen naapurinsa tuli käymään ja minä en sanonut varmaan sanaakaan koko aikana. Miekkosen lähdettyä ystäväni otti asian puheeksi. Hän näki asian niin, että minä puntaroin ja pohdin, mutustelen ihmistä pitkän aikaa ennen kuin joko hyväksyn hänet ja päästän lähelleni, tai sitten en koskaan ota häntä lähipiiriini. Ja se oli ystäväni mielestä ihan okei. Hän itse pääsi sisäpiiriin parin vuoden viiveellä.

Joskus joku kysyy, miksen sano mitään. Aina ei ole mitään sanottavaa – minä lähinnä puhelen kun on asiaa. Asioiden päivittely ja paisuttelu on minusta turhaa. Minä viihdyn hiljaisuudessa. Hyvien ystävien kanssa ollessa, ei koko ajan tarvitse sanoa jotakin. Voi vain olla ihan hiljaa, sekin on yhdessä olemista. Hiljaisuus ei aina ole painostavaa tai kiusallista.

Irtiotto

(Thelma ja Louise)

Sydämistyneenä, minä päätin kesän alussa elää. Mennä ja tehdä asioita ainaisen haikailun sijaan. Yksi kesän kohokohdista oli asuntoautoreissu kesäfestareille parhaan ystäväni kanssa.
Teininä könysimme kaikki Lepakon nurkat pihan pusikoita myöten, olimme siellä jokaisella keikalla ympäri vuoden. Kunnes olimme tarpeeksi vanhan oloisia päästäksemme Shadow-klubille. Ja sen jälkeen muihin pubeihin ja baareihin. Lukion jälkeen elämä ja opinnot veivät meidät eri poluille – yhteys ei ikinä katkennut ja tosihädässä uskouduimme aina toisillemme, vaikka etäisyyttä olisi ollut kuinka paljon.

Viime syksynä oli puhetta, että pitäisi taas tehdä jotain kivaa yhdessä, lähteä jonnekin. Tänä kesänä tartuimme tuumasta toimeen. Valitsimme rokkifestarin ja varasimme vapaata muusta elämästä. Ei muuta kuin kimpsut ja kampsut asuntoautoon, kartta räpylään ja jalka kaasulle. Eikä mitään kiirettä minnekään!
Lopullinen kohde oli Seinäjoki, mutta mihin mentiin sitä ennen ja sen jälkeen, oli vapaasti valittavissa.

Kaksi kolmekymppistä naista tien päällä kaksistaan, kiertelemässä Suomea. Tellu ja Lissu? Vai… hmm… voisikohan ilmassa olla jonkinlaista kolmenkympinkriisiä?

Leirintäalueella joku koputti oveemme kesken yöunien. Kavahdimme – kuka siellä voisi olla? Hiivimme vieretysten ovelle ja raotimme sitä varovasti. Naapuriauton nuorimies kyseli maitoa kahviinsa. Ja sai huutia siitä kun herättelee nukkuvia ihmisiä tähän aikaan!
Kello oli puoli kaksi päivällä.
Valvoimme aamuneljään ja nukuimme kahteen-kolmeen iltapäivällä. Kun viimeinen bändi soitti kolmen aikaan yöllä, oli meillä fiilikset parhaimmillaan ja olisimme voineet jatkaa vielä tuntikaupalla.

Kengät painoi, jalat oli rättiväsyneet seisomisesta ja jammailusta. Kun yön päätteeksi oli aika lähteä kohti leirintäaluetta, ei oikein kestänyt enää kävellä. Kun pääsimme pahimman lasinsirpalevyöhykkeen ohi, otin kengät pois jalasta ja kävelin sukkasillaan parin kilometrin matkan ”kotiin”. Jo helpotti!
Edessämme jalkakäytävällä oli nainen ja polkupyörä, molemmat nurin. Kohteliaat nuoretmiehet auttoivat naikkosen ja pyörän ylös. Nainen oli reilussa kännissä, huojui ja kikatteli. Vannotimme häntä olemaan ajamatta pyörällä – taluttaisi vain! Nainen jatkoi matkaa ja me juutuimme yleiseen hötäkkään.

Mutkan takaa löysimme jälleen naisen ja polkupyörän. Tällä kertaa vain pyörä oli nurin ja nainen yritti nostaa sitä pystyyn, onnistumatta. Kerta toisensa jälkeen.
- Siis mä en ole ikinä ollut niin kännissä, etten yhtä pyörää saisi pystyyn! nainen tuskaili ja nauroi. Ihminen, joka itsekin tajuaa olevansa tolkuttomassa humalassa, on kieltämättä koominen. Hänestä huokui ettei hän tee tällaista aina, vaan tämä kerta oli poikkeus. Ehkä hänkin eli hetken aikaa uudelleen menettämäänsä nuoruutta? Kuitenkin samalla tietäen, ettei enää ollut teini.
Autoimme pyörän pystyyn ja vannotimme: Ihan oikeasti, nyt ei saa ajaa pyörällä!
Nainen katsoi meitä hölmistyneenä: - Siis enhän mä ole vielä kertaakaan istunut satulassa!
Sitten hän jatkoi huojuen matkaansa, pyörän viedessä naista tien puolelta toiselle kuin sillä olisi ollut oma tahto. Mennessään nainen vielä jupisi: - Siis miten ihminen voi olla niin kännissä ettei yhtä pyörää saa pysymään pystyssä – edes taluttamalla!

Vasta reissun neljäntenä päivänä tuli se vapautunut, rentoutunut, voittamaton lomafiilis, ja tuntui siltä että emme ikinä halunneet palata kotiin. Olimme liikkeellä kahdestaan, kuin vapaina, kuin nuorina, kuin silloin kauan sitten. Ihan kuin olisimme saaneet pienen hetken teinivuosista takaisin! Viimeisenä iltana oli pakko soittaa puhelu: Ei me vielä tulla kotiin, ei haluta!
Halusimme ja saimme vielä yhden viimeisen illan.

Kun tulin reissusta kotiin, oli rytmi sekaisen ja omaan tuttuun elämään palaaminen väistämätöntä. Mieheltä meni hermot kun monena iltana istuin sängyssä hereillä ja rupattelin pitkälle yöhön, vaikka hän olisi jo pari tuntia nukkunut. Matkalla oli kivaa, mutta kotiinpaluukin on mahtavaa.

Tästä on tehtävä traditio.

Komea nainen

(Apua: Olenko minä iso??)

Istumme isolla porukalla pöydän ympärillä hämyisessä baarissa, tupakansavu täyttää ilman. Jokainen puhuu vierustoverinsa tai pikemminkin tämän vierustoverin kanssa, kovan puheensorinan katkoo välillä vielä kovaäänisemmät huudahdukset kun kiistellään tai iloitaan yhdessä.

Pöydän toiselta puolen savun läpi tuijottaa romanimies. Tuijottaa vielä hetken ja sitten nousee ja ottaa tukea pöydänsä, nojautuu sen ylitse ja sanoo minulle: Olet komea nainen.
En oikein osaa sanoa mitään takaisin, koska minun suussani sana ”komea” ei sovi millään yhteen sanan ”nainen” kanssa. Kuin varmuuden vakuudeksi mies vielä nyökkää itsekseen ja toistaa: Kyllä, todella komea.

Minusta komea nainen on suurikokoinen, isoluinen ja hieman rehevä nainen, joka kantaa itsensä hyvin; siis jos naista nyt ylipäätään on sanottava komeaksi. Sellainen lähemmäs toista metriä pitkä ja painokin ehkä lähempänä kolminumeroista lukua.

Iskee hurja ajatus mieleen: Onko minusta tullut iso?

Minä olen lihonut yli kymmenen kiloa noin viiden vuoden aikana. Kiloista suurin osa on tullut viimeisen reilun vuoden aikana, uuden lääkkeen myötä. Ja suuntaus tuntuu jatkuvan samanlaisena. Inhoan itseäni kun tunnen olevani läski. Silloin en kestä katsoa peiliin. Vanhat tiukat housut ei enää mahdu päälle.

Ystäväni kysyi vuosi pari sitten, olenko tarkoituksella lihottanut itseäni. Hänestä minä olin muuttunut niin paljon terveemmän näköiseksi. Ei enää luut törröttäneet. Se oli kiva kuulla.
Mutta kohtuus kaikessa, nyt minua jo alkaa huolestuttaa. Tietenkään minun kymmenen kilon huoleni ei ole suuri huoli sen rinnalla, että joku ihminen saattaa painaa sata kiloa liikaa. Mutta se on silti minun huoleni ja minua harmittaa se. Ostan vihanneksia ja kasviksia jotka lojuvat jääkaapissa kunnes mätänevät. Heitän vanhoja pieneksikäyneitä vaatteita pois vaikka kasvuni pitäisi olla päättynyt jo yli kymmenen vuotta sitten. Kun keksin jonkin hyvän kevyen herkun, olenkin allerginen sille ja raavin ihoni verille.

En halua olla komea!!

Sydämeni vuotaa verta

Sydämeni vuotaa verta – miten hyvältä tuo fraasi kuulostaakaan! Romanttiselta, rakkaudesta riutuvalta.

Mutta minun sydämeni vuotaa verta. Läpät falskaa ja joku reikäkin siellä kai on. En nimittäisi itseäni sydänsairaaksi, vaikka kai minä sitä jollain tapaa olen. Minusta sydänsairas ihminen on vakavasti sairas, jopa kuolemansairas joissain tapauksissa. En myöskään voi kertoa teille sydänviastani, sillä en koe että minulla olisi sydänvika. Minun sydämessäni vain on muutamia pieniä epänormaaliuksia.

Epänormaaliudet oireilivat ensimmäisen kerran vuosi sitten. Säikäyttivät. Lääkäri lähetti sairaalaan. Oireet loppuivat kun mies ajoi matkalla sairaalaan hädissään isoon kuoppaan ja koko auto tärähteli raivokkaasti ylös alas. Meni rytmi kohdalleen.
Seuraavalla kerralla rytmi säikähti takaisin sijoilleen sairaalassa kun saatiin piuhat paikoilleen. Sitä seuraavalla kerralla päästiin sitten kardioversioon asti. Minua jännitti hirmuisesti, pelotti suorastaan. Kysyin hoitajilta, tehdäänkö minulle samoin kuin potilaille telkkarissa Teho-osastossa. Hoitaja nauroi ja sanoi että juu, mutta sinä et nouse kahta metriä ilmaan kun jysäytetään.

Niin tuli tutuksi kardiologit ja sydänultrat, ekg:t sun muut. Lääkkeitä kokeiltiin, muutettiin, lisättiin, vaihdettiin. Joka kerta eri kardiologi mutta aina sama ajatus: on kyllä todella harvinaista tällainen näin nuorella naisella. Viime kerralla kardiologi oli päättäväinen: Täytyy löytyä syy. Ja taas ultrattiin. Ja nyt seuraillaan vaan ja ollaan tyytyväisiä.

Kun sydän sairastaa, niin sairastuu myös mieli jollain tapaa. Ensin sitä etsii tietoa. Pelkää. Selaa internetiä ja plärää esitteitä. Aina sama kauhu: jokaisella sivulla tuntuu toistuvan ”aivoinfarkti”, ”aivoveritulppa”, ”10%" ja muita pelottavia lukuja. Minä luin asiasta kerran ja selasin sen jälkeen aina sellaisten kohtien yli. Teen niin vieläkin, koska asia on niin pelottava ja vaikea kohdata. Ei tämä sydänvaiva minua luultavasti tapa, mutta joskus tuntuu että kuolemakin voisi olla parempi vaihtoehto kuin… jonain päivänä sanon sen ääneen, suurimman pelkoni, jonain päivänä kirjoitan vielä siitä.

Tiedonhaun jälkeen alkoi asian hyväksyminen. Yritin ymmärtää, sopeutua, soveltaa ajatuksiani. Kehitin siitä jopa huumoria. Mutta sitä ei kovin moni muu tunnu ymmärtävän!

Luin internetistä, että vaikka vaivani on ikäisilläni harvinaista, niin jonkin tutkimuksen mukaan sitä esiintyy myös tyypillisenä nuorilla, pitkäraajaisilla naisilla. Mielenkiintoinen tutkimus, mitenhän sekin on tehty – kaikkien potilaitten ja terveen vertailuryhmän jalat ja kädet mitattu? Minulla on kyllä pitkät jalat ja tunnetusti jos levitän kädet suoriksi sivuille niin ne täyttää koko huoneen ja niillä yltää vaikka mihin.

Luin, että reikä on siellä sydämessä yleensä jo lapsena, mutta alkaa vaivata vasta aikuistuessa. Minun sydänvaivani alkoivat juuri ennen 30-vuotissyntymäpäivääni. Olen siis nyt aikuinen, kolmekymppisenä. Jo oli aikakin?

Joskus kun löhötään vaan ja haluaisi jotain, eikä kukaan jaksa vaivautua hakemaan sitä mitä halutaan, kukin keksii syyn miksei voi nousta. Yksi sanoo: Päätä särkee. Toinen sanoo: On vatsa niin täysi että ei voi liikkua. Kolmas sanoo: Olen niin väsynyt että nukahdan justiinsa. Minä sanon: Minulla on reikä sydämessä.
Tai: Minun sydämeni vuotaa verta. Mä voitan!
Minusta se on tosi hyvä juttu mutta saan nauraa yksinäni, sillä tuolla lohkaisulla saan yleensä aikaan vain hiljaisuuden. Ihmiset eivät tiedä miten suhtautua. Jopa rakkaimmat läheiseni hämmentyivät aluksi.

Hei kaverit, minä elän! Minä pelkään, minä itken, minä nauran, minä menen ja minä teen.