Lainasanoja

Joskus, jossakin, yhtäkkiä, joku on pukenut sanoiksi juuri sen asian ytimen, paremmin kuin itse koskaan olisi voinut. Se asia on aina se mikä juuri sillä hetkellä on itselle ajankohtaisin, tai voimakkain tunnetila. Tuntuu kuin virke tai pelkkä säe kertoisi juuri siitä, vaikka kokonaisuutena sanoma olisikin aivan toinen. Kun minua särkee, kuulen radiossa soivien kappaleiden herkästi kertovan nimenomaan kivusta.

”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää”
Joka kerta kun kuulen nämä Juha Tapion tulkitsemat sanat radiosta, tekee mieleni tiuskaista takaisin: No et todellakaan! Tuossa lausahduksessa kun on kokonaisuudestaan irrotettuna jotakin erikoista ironiaa, jopa tarkoituksetonta ivaa sellaista ihmistä kohtaan, joka kärsii kivusta joka jyystää hermoja, syö niitä, kalvaa mieltä, eikä kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa.

Olen miettinyt, kumpi on pahempaa, fyysinen vai henkinen kipu? Henkinen väkivalta on kohtalokkaampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä fyysisesti voi kärsiä mutta mieli silti säilyä taipumattomana ja johtaa hengissä selviytymiseen; mutta jos mieli kärsii tai antaa periksi, ei fyysisellä kunnolla ole enää paljonkaan merkitystä. Mutta miten on pelkän kivun ja tuskan kanssa – onko henkinen ja fyysinen kipu ylipäätään verrattavissa keskenään? Jos fyysinen kipu jatkuu aina vaan, eikö se myös ala vaikuttaa henkisesti? Silloin tällöin kuulee jonkun päättäneen elämänsä ampumalla kaaliinsa kun ei kestänyt enää jatkuvaa päänsärkyä. Minä ymmärrän täysin tuollaisen ratkaisun tehnyttä ihmistä.

”Kipua pelkää en, siedän sitä, tiedän sen.”
Tässä Teleksin kappale, jonka alkusanat kolahtivat voimakkaasti kuullessani ne ensi kerran autoradiosta. Siis mitä se sanoi?? Uudestaan, uudestaan, haluan kuulla kappaleen alusta asti uudestaan! En minä pelkää kipua, en kai, sillä hetkellä kun se on sietämätön, haluan joskus antaa periksi, ajattelen, että en enää jaksa, en kestä enää yhtään uutta kipukautta. Mutta kun siitä kivusta on lopulta selvitty ja on taas helpompi olla, tiedän sen: minä kestän sen seuraavallakin kerralla.

Ihmisellä on uskomaton kyky unohtaa nopeasti tuntemansa fyysinen kipu, kun taas henkisestä kärsimyksestä kannamme arpia pitkään. Jotkut vastasynnyttäneet äidit ovat kertoneet, että mikään koskaan ei ole sattunut niin paljon kuin synnytys, ja sitä he eivät aio ikinä enää kokea uudelleen. Kunnes vuoden päästä odotetaan toista lasta, kaikki edellisen synnytyksen kauheudet unohtuneina.

”Kestääkö usko? Kestääkö päivääkään? Säilyykö toivo elossa kauaa enää?”
Apulannan kysymyksiin ei ole juuri lisättävää eikä selitettävää. Kun on antamaisillaan periksi ja vain makaa ja itkee ja kipuolento on pesiytynyt käsivarteen ja nakertaa sitä pala palalta sietämättömällä poltteella. Silloin.


Jälkikirjoitus. Samaisen Apulannan uuden kappaleen kertosäe on niinikään varsin osuva, jopa ironinen:
”Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää"
Ai, niinkö helppoa se kivusta eroon pääseminen onkin? Heh, meikäläiseltä saattaa loppua ääni ensin.