Kun viime talvena menin parkkipaikalla seisovalle autolleni, oli siellä usein iloisia yllätyksiä. Autoni lumisiin ikkunoihin ja lumen peittämälle konepellille oli piirrelty sydämiä ja joskus pusuhuuliakin. Sydämiä ilmestyi viikon, parin välein, joskus useamminkin.
Miehen autopaikka on parin auton päässä omastani. Kerran sohvalla istuessamme tökkäsin miestä kyynärpäällä kylkeen ja kerroin kuin kivaa on kun hän käy välillä jättämässä sydämellisiä terveisiä autooni. Mies tuijotti minua ihmeissään ja kysyi sitten: - Luuletko että minä todella olisin niin romanttinen että tekisin jotain tuollaista?
Totta. Mies on juuri niin epäromanttinen kuin olla voi.
Kuka siis piirtää sydämet autooni?
Tänä talvena ei salainen ihailijani malttanut odottaa lumen tuloa, vaan kauden ensimmäinen sydän oli piirretty sormella takaluukun ikkunan pölyyn ja likaan. Mies oli samaan aikaan kaksi viikkoa työkomennuksella pohjoisessa, siis varmuudella kyseessä ei ole hän.
Olisipa kiva tietää, kuka on asialla. Vai olisiko sittenkään? Niin kauan kuin olen epätietoinen, voin kuvitella kenet vain. Mikä pettymys olisikaan, jos kyseessä olisikin vain kujeileva lapsikatras.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment