Autoista, osa 2.

Kun aiemmin kirjoittelin autoista, oli minulla ollut ajokortti vasta vähän aikaa. Nyt kun olen ajellut jo useamman vuoden, voi tehdä pientä tilannekatsausta siitä, miten on mennyt.

Minulla taitaa nyt olla menossa seitsemäs oma auto. Yksi auto on varastettu mutta sain sen takaisin ja siitä tuli vielä kalu. Yhden auton ajoin ruttuun. Yksi auto jonka ostin olikin ulosmitattu valtiolle mutta auton ex-omistajan oma veli möi sen minulle ”omanaan”. Ulosottoviraston mies oli mukava ja antoi minulle käyttöluvan autoon sillä välin kun asiaa selviteltiin. Poliisimiesten väliintulo vauhditti hyvin asiaa ja useamman kuukauden viiveellä sain auton ihan oikeasti omistukseeni.
Yksi auto vain hajosi kerta toisensa jälkeen niin, ettei sitä lopulta kannattanut enää korjata.
Mies on ostanut minulle kolme sellaista autoa, jota en ole kelpuuttanut, ja ne on myyty eteenpäin, ja sen jälkeen olemme käyneet yhdessä autokaupassa katsomassa, että millainen auto kelpaisi.

Bensa on loppunut tien päällä kaksi kertaa, auto keittänyt kesken ajon kerran. Muitakin satunnaisia valomerkkejä on kojelaudassa nähty, lukuisia kertoja.

Olen saanut yhden kerran ylinopeussakot, minut on puhallutettu kolmasti; ja poliisi on pysäyttänyt minut ajosta kerran: vaihdoin mieltä kaistanvaihdosta neljä kertaa peräkkäin kesken kaistanvaihdon enkä huomannut että takana oli poliisiauto. Tällöin poliisit varmaan kuvittelivat saavansa kiinni kunnon rattijuopon mutta kun kävi ilmi, että se olinkin vain minä ajamassa ihan ekaa kertaa ihan yksin miehen isoa jenkkikoslaa, niin poliisimies vain huokaisi ja toivotti turvallista matkaa.

Olen ajanut tieltä ulos (auto laskeutui pyörätielle) kerran, peruuttanut seinää/aitaa/tolppaa/puskaa tms päin useampia kertoja, ja autoni on päätynyt kyljelleen ojaan kerran (mutta en ajanut sitä sinne, istuin vain ratin takana enkä tehnyt mitään).
Tästä viimeksi mainitusta käydään vielä tänäkin päivänä joskus kiivasta keskustelua, sillä Mies väittää, ettei auto voi itsestään ojaan mennä, mutta minä ihan oikeasti en sitä sinne ajanut. En koskenut mihinkään ohjauslaitteisiin eikä auto ollut lainkaan liikkeessä kun se kellahti ojaan kyljelleen.
Kävi katsokaas niin, että olin ihan ekaa kertaa autokoulun jälkeen ajamassa pitempää matkaa, eli Helsingistä Lohjalle ja takaisin. Ajokortillinen kaveri istui seurana, muuten en olisi matkaan lähtenytkään. Oli pimeä runsaslumisen helmikuun ilta kun lähdimme ajelemaan kotiin päin. Ajoimme pari kilometriä piskuista hiekkatietä peltojen keskellä, ja tulimme T-risteykseen.
Kaveri sanoi, että pitää kääntyä oikealle, minä sanoin vasemmalle. Jäimme siihen pohtimaan, ja kun pääsimme yksimielisyyteen siitä, että vasemmalle mennään, ei auto liikahtanutkaan eteenpäin vaan suti paikoillaan. Siinä taisi olla ihan loiva ylämäki sittenkin, koska taaksepäin auto kyllä liikkui.
Otin siis ihan pikkuisen taaksepäin, ja yritin uudestaan eteenpäin. Ei liikahtanutkaan. Otin taas pikkuisen taakse, ja sitten yritin taas eteenpäin. Ja auto aina vain suti paikoillaan eteenpäin liikkumisen sijaan. Tämä toistui joitain kertoja.
Huomasin sitten, että peruuttaessa oli tien oikea laita tullut hyvinkin lähelle. Siinä oli kuusiaita ja sen ja tien välissä oja, ja se kuusiaita näytti olevan tosi lähellä. Ja nyt tulee se tärkeä kohta! Auto oli vapaalla eikä liikkunut mihinkään suuntaan, enkä pitänyt kiinni ratista. Sanoin kaverille, että avaapas ovi ja katso että miten lähellä se oja sillä puolen onkaan. Kaveri avasi oven ja kurotti ulos autosta, ja se painonsiirtymä riitti: kaveri ehti juuri vetäistä itsensä sisälle ja oven kiinni ja huutaa Tosi lähellä!, kun auto holahti kylki edellä syvälle ojaan.

Naurusta ei meinannut tulla loppua kun istuimme sivuttain turvavöissä penkeillämme siellä autossa joka oli ojassa. Kaverin puhelin soi ja keittiömyymälä kyseli millaiset kaapinovet kaveri haluaa, ja sillä välin kun hän kyhjötti kyljellään siellä omalla penkillään ja söi lakua ja puhui keittiönkaappien ovista, minä avasin oman oveni miltei kohti taivasta ja yritin punkea ulos autosta. Soitto kavereille joilla olimme olleet käymässä sai heidät oman autonsa ja hinausköyden kanssa paikalle, mutta autoni nähdessään mies totesi vaikuttuneena: - No tuo ei tuosta kyllä ihan näillä voimin nouse.
Lopulta paikalle saatiin jonkun paikallisen monitoimitraktori, sellainen suuri ja keltainen jossa oli edessä pitkä kaula jolla se ojenteli ja kiskaisi Saabin ylös ojasta.

Matka kotia kohti jatkui, ja kun pääsimme Turun moottoritien pimeälle osuudelle, niin kaveri sanoi: - Kuule, nyt hiljennä vähän. Ja sitten minäkin näin ohituskaistalla auton valokiilan päässä neljä vaaleaa sukkaa. Tiellä on hirvi! Hyvin oli opit jäänyt päähän, sillä samalla hetkellä kuulin mielessäni autokoulun opettajan äänen: Niitä on aina enemmän! Älä koskaan luota että se on vain se yksi. Hiljensin ja pysäytin auton kaistalleni, hätävilkut päällä jo toisen kerran saman illan aikana, ja autoni eteen hyppäsi pimeydestä kaksi edellisvuoden hirvenvasaa. Sitten kaikki kolme purjehtivat koko moottoritien ylitse. Pelästyin aivan valtavasti, ja loppu moottoritie ajettiin kotiin 60 km/h vauhtia.

Sittemmin olen ajanut monet kerrat tuosta kohtalokkaasta ojasta ohitse, ja hämmästellyt itsekin sitä, kuinka viattomalta ja pieneltä se näyttääkään, erityisesti kesällä. Kukapa uskoisi, että siinä on niin valtaisa IMU, että se imaisee saabinkokoisen auton ojaan tuosta noin vaan!

Ai niin! Renkaiden kanssa on ollut myös koettelemuksia. Takarengas on tyhjentynyt ajon aikana yhden kerran, eturengas neljä kertaa (kolme eri autoa). Nyt toissa kerralla en itse renkaan tyhjenemistä niin huomannutkaan, mutta miehillä on sellaiset kätevät anturit jatkuvasti päällä ja he kyllä huomaavat jos jotain on pielessä vaikkei kyse olisi edes omasta autosta - nytkin autoa tankatessani tuli naapurimittarilta mies kysymään, olenko huomannut, että oikea eturengas on aika tyhjä.
- No en! En ole huomannut, vastasin. Jatkoimme kumpikin tankkaamista, ja pohdin asiaa hetken, kunnes päätin kysyä lisätietoja:
- Osaatko sanoa, että mitenkä akuutti tilanne tässä nyt on?
- No, kyllä se pitäisi melko pian täyttää. Nopeissa jarrutuksissa saattaa jo haitata.
- Okei, kiitos. Pohdin lisää. – Ja osaatko vielä sanoa, että onko se ihan puhki?
Mies neuvoi laittamaan ilmaa renkaaseen ja katsomaan miten pian tyhjenee uudelleen. Siispä ajoin seuraavalle huoltoasemalle jossa oli ilma-systeemit. Minähän en tiedä miten niitä käytetään, mutta aina on hädässä keinot keksitty. Ja hyvin meni nytkin! Kaarsin ilmapisteelle ja siellä oli joku äijä hääräämässä sen ilmapumpun kanssa oman eturenkaansa parissa. Ajoin autoni niin, että tyhjä rengas oli ihan kyykistyneen miehen takana – hänen ei tarvinnut kuin kääntyä ympäri. Sitten huhuilin: - Anteeksi, olisiko miiitenkään mahdollista saada laitettua sitä ilmaa myös tuohon minun lättänään renkaaseen?
Hyvin meni!

Samainen rengas oli sitten kuukautta myöhemmin kaupasta tullessani ihan lättänä taas. Kadun toisella puolen oli huoltamo, mutta oli myös kaatosade ja niitä äijiä ei missään silloin kun tarvitsisi. Puhelinkonsultaation avulla sain laitettua renkaaseen ilmaa niin, että koko auto kohosi taas ylös.
Seuraavana päivänä ajoin rengas- ja tuulilasiliikkeeseen.
- Saako täältä apua siihen kun se rengas tyhjenee koko ajan?
- Juu saa, karvainen mies vastasi.
- No tilataan sitä sitten yksi kappale.
- Mikä auto sulla on?
- Mersu.
- Mikä mersu?
- ... ?? ... ?? ... Farmari.
Karvainen mies tuijottaa hetken aikaa ja kirjaa sitten ylös: – Laitetaan tähän ”MB farkku”.
(Joskus aikaisemmin koettu kysymys-vastaus: Millainen auto sulla on? – ... ?? ... Valkoinen.
En tosiaan voi muistaa kaikkien ajamieni autojen merkkejä puhumattakaan malleista)

Odottelin hetken aikaa ja sitten koitti jännitysmomentti, kun minun piti saada ajettua auto sisään aukinaisista ovista ilman, että tuli kosketuksia kummallakaan puolella. No hyvin se meni, onneksi. Rengasmies sitten kyseli vähän oireista. Otti renkaan irti ja katseli ja pyöritteli.
- Kuinka pitkän matkan ajoit rengas tyhjänä?
Mistä minä voi sitä tietää. Tulin kaupasta ja siinä se oli, lättänänä. Sitten rengasmies irrotti koko sen muovisen renkaan siitä keskiöstä ja tutki sitä. Eikä siitä renkaasta mitään vikaa löytynyt, mutta se keskiö oli kovin likainen ja sitä ne sitten jynssäsi ja rasvasi. Lopulta se muovinen rengas pyöriteltiin siihen takaisin päälle ja puhallettiin täyteen ilmaa taas.
- Millaisia paineita olet pitänyt? rengasmies kysyi.
- ... ?? ... ?? ...?? (Mulla mitään paineita ole)
- Et tiedä?
Seurasi lyhyt oppimäärä rengaspaineiden säätämisestä kuskin ja auton kuorman mukaan. Kuuntelin kiltisti kun se mies kerran halusi niin kovasti kertoa. Mitään en enää muista kuitenkaan.

Autoja on joutunut myös käyttämään huollossa ja korjaamolla. Miehen kaverin paja oli meidän vakkarikorjaamomme, mutta siellä aikataulut on olleet vähän sinne päin. Jos on sovittu, että tulen auton kanssa kymmeneltä, niin saan istua toimistossa syömässä korjaajan äidin kanssa omenia, odotellen herra korjaajaa saapuvaksi paikalle. Hieman myös kiusasi se, että miehen lapsuudenystävien häissä autokorjaaja ei toki sanonut minulle mitään, mutta puristi kyllä perseestä.
Nyt kun ajelen tuolla Mersulla, on sitä huollettu pariin automerkkiin keskittyvässä yrityksessä tässä ihan lähellä. Sieltä saakin varsinaista tähtipalvelua! Kerran autosta kuului välillä omituista ääntä, ja sovimme että käytän Mersun siellä arvioitavana. Ajoin pihaan enkä ehtinyt edes nousta autosta kun ikkunaan jo koputeltiin, että avaapas konepelti. Moottoria kuunneltiin mutta ääntä ei tietenkään juuri silloin kuulunut.
Toisen kerran oli lamppu palanut ja Mies matkoilla mutta oli sovittu että hätätapauksessa saan apua tältä korjaamolta. Ja taas sain todellista tähtipalvelua! Soitin, ajoin pihaan ja taaskaan en ehtinyt nousta autosta kun pihalla oli jo mies kiskomassa konepeltiä auki. Vaikuttavaa! Kun haen sieltä autoa huollosta, niin se on aina valmiiksi käännetty niin, että sen voi vain ajaa pois ilman mitään kääntämisiä, vatkaamisia tai peruuttamisia.

Kaiken kaikkiaan, ihan hyvin tämä autonajokoettelemus on kai mennyt. Vai mitä sanot?

Vapaa vai häkitetty?

Laiskuus iski ja kananmunat oli loppu, soitin naapurille ja kysyin liikenisikö häneltä. Kun olin pieni, kerrostalonaapurit hakivat sokeria, munia, jääpaloja, milloin mitäkin puolin ja toisin ja se oli ihan tavallista. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta ja hain kananmunat ystävältä, en seinänaapurilta.

Sain munat pakkauksessaan ja kotiin tallustaessani luin: häkkikanan munia. Ajatus seisahtui hetkeksi. Minä ostan AINA vapaan kanan munia. Jääkö letut nyt paistamatta siksi, että munat on häkkikanan munia? Ahdistus iski.

Yhtä lailla se sama ahdistus iskee, kun on jossain kylässä ja kysyy, minne tyhjät säilyketölkit ja maitopurkit voi laittaa. Laita sinne roskiin vain!
Mitä, eikö kaikki erottele ja kierrätä tölkkejä ja purkkeja: metallia ja pahvia ja lasia?
Kun olen yrittänyt selittää, miten pahalta minusta tuntuu laittaa ne roskikseen kun ne voisi lajitella ja viedä keräyspisteisiin, jätteitään lajittelematon ihminen katsoo minua kuin pimpoa.

Itse olen laiska lajittelemaan jätteitä vain biojätteiden kohdalla, mutta senkin teen, jos kerralla tulee enemmän biojätettä jolloin laitan ne omaan pussiinsa ja vien kompostijätteisiin.

Minun sisälläni asuu selvästikin pieni, vihreä kettutyttö, joka kauhistuu pahaa maailmaa.

Ensirakkaus

Minun ensirakkauteni tuli vastaan 16-vuotiaana. Poika asui toisella paikkakunnalla ja oli kesällä käymässä Helsingissä kun tapasimme. Äitini järkyttyi suuresti, kun toin kotiin näytille lähes 2-metrisen laihan pojan jolla oli tukkaa päässä vain pystyssä sojottavan kirkkaanpunaisen irokeesin verran. Kävi ilmi, että poika oli äidin lapsuuden leikkikaverin siskonpoika, mutta se ei tainnut järkytystä juurikaan hälventää.

Seurustelimme kohtuullisen lyhyen ajan, ehkä vain pari-kolme kuukautta, mutta se oli voimakkaiden tunteiden aikaa. Sitten minä en halunnut enää jatkaa parina. Tapailimme kuitenkin tämän jälkeen vielä vuoden ajan todella usein, toisena kesänä lähes joka viikonloppu: menimme kaverini kanssa junalla pojan luokse viikonlopun viettoon ja bilettämään. Pojan kotikylässä oli erittäin hyvä meno, upeita bailuja ja hyvää porukkaa. Kannabiskesä’93. Nuori mies parka elätteli toiveita paluustamme yhteen ja tuo kesä päättyi lopulta ainakin jossakin määrin vakavissaan tehtyyn kosintaan, johon sitten päättyi meidän tiivis yhteydenpitomme.
Paikallisten silmissä meistä tuli jotenkin legendaarinen pari vaikka oikeasti seurustelimme vain sen pari kuukautta. Vielä muutamia vuosia sitten sain kadulla tai baarissa kuulla joltain mielestäni ventovieraalta kommentin: Hei etkö sä oo se in tyttöystävä?

Viimeksi pari vuotta sitten käteeni osui sattumalta C-kasetti, jolla on kundin minulle tekemä, itse säveltämä ja sanoittama kappale. Laulun lisäksi hän oli itse soittanut ja nauhoittanut kaikki instrumentit: rummut, kitaran ja basson. Kuuntelin vähän matkaa mutta sitten tuli niin outo olo, että oli laitettava kasetti pois. Tuntui kuin olisin tungetellut jonkun muun yksityiselämään.

Kundista oli muutama vuosi sitten juttua jossakin musiikkialan lehdessä, ja kävimme kaveriporukan kanssa katsomassa hänen bändinsä keikan. Törmäsimme toisiimme myös Tuskassa pari vuotta sitten. Reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen oli outoa nähdä oma ensirakkautensa. Luulisi, että ensirakkaus säilyy muistoissa ikuisesti! Mutta yllätyksekseni huomasin, että muistan hänestä kovin vähän asioita: en muistanut hänen ääntään, eleitään, hulvatonta pituutta, maneereja. Seisoin hänen edessään ja pohdin, tunnenko minä tuota ihmistä lainkaan.
Tunnelma oli kuitenkin iloinen ja oli kiva huomata, että mitään ei ollut jäänyt hampaankoloon puolin eikä toisin, ja meillä kummallakin on ihan hyvä elämä vaikka meistä ei yhdessä sankaritarinaa tullutkaan.

Mieleenpainuvia esiintyjiä

Kävin katsomassa tuttavan bändiä, joka soittaa 80-90-lukujen heavy-covereita. Kelpo pumppu!
Ajaessani kotiin aloin miettiä, mikä tekee esiintyjästä ikimuistoisen ja persoonallisen, ja ketkä ovat jääneet minun mieleeni.

Erikoisimpana esiintyjänä tuli ihan ensiksi tuli mieleen Sex Pistolsin Johnny Rotten, jonka näin Provinssirockissa vuonna 1992, muistaakseni. Rotten kiersi silloin bändinsä PIL (Public Image Limited) kanssa. Miehen punainen tukka sojotti piikkeinä suoraan ylöspäin, ja tukan lisäksi myös elehdintä ja liike oli siihen malliin nytkähtelevää ja sätkivää, että näytti kuin miehelle olisi jatkuvasti annettu sähköiskuja eri puolilta lavaa.

Alice Cooperin show’n olen nähnyt monesti, viimeksi nyt talvella, ja se on aina yhtä ammattimaisesti ja huolella läpi vedetty. Cooper ei ole koskaan ottanut juurikaan suoraa kontaktia yleisöön lopun pakollista Thank you:ta lukuun ottamatta, ja joka kerta se ihmetyttää minua, mutta silti - aina se show pitää otteessaan ja tuntuu että se loppui liian pian. Rakastan Alicen vanhoja biisejä ja pakollinen Poison ei tosiaan istunut kattaukseen.

David Coverdale on esiintyjänä aivan omaa luokkaansa. Näin Whitesnaken livenä ensimmäistä kertaa vasta hiljattain, ja monet olivat minulle etukäteen kehuneet Coverdalen olevan todella karismaattinen esiintyjä. Oikeassa olivat! Ikää mittarissa taitaa olla saman verran kuin Alicella, joten ei voi kuin ihailla kun Coverdale jammaa lavalla tukka tuuheana ja tiukat nahkabyysat jalassa. Mikä vetovoima ja karisma! Ja mikä kropanhallinta... kaikki ne taivutukset ja dramaattiset ojennukset. Kaiken kruunaa upea lauluääni ja hyvät biisit. Ei voi kuin ihailla. Vaikka kova se on hinkkaamaan ja hipelöimään itseään lavalla.

Suomalaisista persoonallisista esiintyjistä tulee mieleen Sonata Arctican Tony Kakko, joka hyväntuulisissa housuissaan ketkuu ja koikkelehtii lavalla kuin mikäkin sähikäinen eläytyessään esiintymiseen. Selvästi äijällä on jokin oma outo koreografia, johon en ole päässyt sisälle.

Päinvastaisen, epäuskoisen syvän vaikutelman teki Mötley Cruen Mick Mars, joka onnistui oikeastaan koko keikan ajan seisomaan yhdessä ja samassa kohtaa lähestulkoon liikkumattomana. Hänellä on ilmeisesti kasvohalvaus, joten jokin tämäntapainen käsitys minulla oli jo entuudestaan, mutta että todellisuus vastasi käsitystäni niin voimakkaasti, yllätti. Oli kuin ukko olisi jollain trukilla nostettu siihen töröttämään reiluksi tunniksi, ja keikan jälkeen kärrättäisiin pois.

Robbie Williamsin haluaisin nähdä. Kaikki hänet nähneet ovat olleet syvästi vaikuttuneita. Jopa piinkova heavyrumpalituttavani meni katsomaan Robbien taannoista Suomen keikkaa vain koska kyseessä oli niin suureen maineeseen päässyt esiintyjä. Ja tuttavani oli hänkin syvästi vaikuttunut – siinä on kunnon showmies!

Yksi unelmani on käymässä toteen kesällä, kun menen katsomaan Bruce Springsteenia. Minun parhaat Bruce-vuoteni ovat menneet ohi jo aikapäiviä sitten, ja vähän pelkään, onko Brucen itsensäkin kohdalla käynyt niin. Mutta nyt tällä kertaa en jätä tilaisuutta väliin, kun äijä kerran tänne asti saapuu soittamaan.

P.S. Pakko ihmetellä ääneen... mikä ihme siinä on, että kun lavalla on kaksi kitaristia soittamassa samaan aikaan, niin jossain vaiheessa keikkaa heille tulee kyltymätön tarve kosketella toistensa kieliä? Siis KITARAN kieliä! ;-D Voisiko joku selittää? Miksei se oma soitin riitä, vaan pitää räplätä vähän kaverinkin vempainta?

Pohdin

Olen viime aikoina pohtinut taas näitä sydämenasioita. Yhtäkkiä on pelko perseessä, mitä jos tapahtuukin jokin käänne huonompaan. Jos ja jos.

Pohdinnoille on antanut sysäyksen se, että lääkärin määräyksestä olen joutunut mittailemaan verenpainetta viime aikoina. Verenpaineen lisäksi laite antaa sykkeen. Koska minulla on välillä ”paha sydänolo” niin olen verenpaineen lisäksi laittanut sykkeen ylös.

Ei varmaan pitäisi tehdä vertailuja omien ja toisten tulosten välillä. Minulla on paineet todella ”hyvät”: välillä niin matalat, että silmissä pimenee. Normaali-ihmisellä on leposyke järjestään noin 65-70, minulla se vaihtelee 84-110 välillä.
Miksi ihmeessä minun sydämeni laukkaa tuollaista vauhtia? Eikö se ole kuullut beetasalpaajasta?

Mitä jos. Mitäs jos onkin niin, että sydän lyö elämänkaarensa aikana tietyn maksimimäärän lyöntejä, ja sitten se on loppuunkulutettu. Tuleeko minun sydämeni loppu nopeammin? Jos ja jos. Todella järkevää ajatusleikkiä.

Roma, V

Rooma on kauppojen ja kirkkojen kaupunki. Kirkkoja Roomassa on kai satoja. Kaikkiin vastaantuleviin kirkkoihin menimme sisälle, ja kaikissa oli alttaritaulut ja muut taideteokset hienosti esitelty.

Yksi kirkko oli ylitse muiden: Santa Maria del Popolo. Kirkko sijaitsee Piazza Santa Maria del Popolon reunalla. Aukion toisella puolen sijaitsee kaksi isoa, jyhkeää kirkkoa vierekkäin, niiden välistä lähtee ostoskatu Via Corso. Nämä isot kirkot ovat melkein samanlaisia, vaikuttavia ja suuria sisältä ja ulkoa. Santa Maria del Popolon kirkko aukion toisella puolen taas on niin huomaamaton ulospäin, että moni kävelee siitä ohi tajuamatta lainkaan, että siinäkin on kirkko. Sisäänkäynti on huomaamaton ovi kuin minkä tahansa rakennuksen päädyssä. Jouduimme käymään tällä ovella peräti neljästi, ennen kuin pääsimme sisään. Ensin kirkossa oli seremonia jonka aikana sisään ei ollut suotavaa tulla pällistelemään. Sitten kirkko oli kiinni, ja vaikka otimme selvää aukioloajoista, oli se kahdesti kiinni ovella käydessämme.
Mutta yritys palkittiin ja odotus kannatti: ovien sisäpuolella aukeaa varmaankin kaunein näkemäni kirkko. Pienehkö roomalaiseksi kirkoksi, mutta valoisa ja kaunis ja täynnä kauniita esineitä, tauluja ja veistoksia. Kauniita värejä ja historiaa.

Roomassa oli tammikuussa alennusmyynnit. Halpaa ja edullista tavaraa löytyi yllin kyllin, liikkeitä oli silmänkantamattomiin keskustan alueella. Sunnuntaina Trasteveressa oli tori, joka oli noin 1,5 kilometrin pituisella kadulla ja haarautui vielä sivukaduillekin. Siellä meinasi jo tulla suuruudenhulluus, kun toinen toistaan edullisempia vaatteita, kenkiä ja laukkuja notkui tiskeillä ja pöydillä. Takkeja löytyi kokonainen vuori vain 3,50 euroa kappale. Kenkiä 5 euroa pari. Uutta tavaraa ja hyvännäköistä.

Via Corsolla, hienolla ostoskadulla, oli merkkiliikkeiden välissä edullisempia vaatekauppoja. Yksi tietty liike oli kuin aikakone: kun sinne meni, oli kello hetkessä yli kahdeksan ja meidät lähestulkoon kirjaimellisesti heitettiin ulos liikkeestä koska se oli jo mennyt kiinni. Kahdesti.
Tuntuu, että viikossa ehdimme löytää vain pienen murto-osan kaikista liikkeistä joissa olisi ollut pakko päästä käymään. Lompakolle varmaan parempi niin, mutta mitähän kaikkea vielä jäi löytymättä?

Kun aloimme pakata tavaroita kotimatkaa varten, sain todeta, että yhden lentolaukun lisäksi minulla oli tavaraa kaksi selkärepullista ja kaksi käsilaukkua, ja sitten vielä kaikki se mikä ei edellä mainittuihin mahtunut. Jouduin ostamaan oikein ison uuden lentolaukun jotta saimme vietyä kaiken kotiin.
Lentokentällä kotimatkalla meillä oli 26,6 kg ylipainoa matkatavaroissa. Hymyilimme vain.
- We did some shopping.
Nuorimies tiskin takana olisi varmaan katsonut tilanteen läpi sormien, mutta viereisen tiskin vanha patu urahteli ja nyökytteli vaakaan ja matkatavaroihin päin. Hetken asiaa pohdittuamme otimme yhden repun käsimatkatavaroihin: paino väheni 6 kilolla. Sitten vain hymyilimme ja räpsyttelimme silmiä, ja ei tarvinnut maksaa lisämaksua.