Roma, IV

Roomassa on Vatikaanivaltio. Kuka olisi uskonut, että Rooman aktiivisimmat, kohteliaimmat ja kielitaitoisimmat nuoretmiehet löytyykin Vatikaanista ja Pietarinkirkosta? En minä ainakaan.
Pietarinkirkon aukio oli suuri ja ihmisiä oli siellä vain kourallinen. Kuten muutkin Rooman nähtävyydet, Pietarinkirkkokaan aukioineen ei näyttänyt kaukaa katsottuna suurelta ja mahtipontiselta - sen koon ja valtavuuden ja vaikuttavuuden tajusi vasta kun seisoi siellä itse.

Pietarinkirkkoon kävelimme vain käytännössä sisään – ajoituksemme oli siis erinomainen, koska vain kuukautta aiemmin tuttavat olivat jonottaneet tuntitolkulla kirkkoon, kupoliin ja hautaholviin kirkon alla. Kaikki Roomassa reissanneet tuttavani eivät ole edes käyneet kaikissa kolmessa, koska jonot on olleet niin pitkiä.
Kirkkoon tullessamme satuimme sopivasti suoraan hautakatakombeihin johdattavien poikien eteen ja sinnehän meidät viitottiin. Olin odottanut vanhanaikaisempaa ja vähemmän steriiliä ympäristöä ja kapeaa ja hämärää tunneliverkostoa. Taas ennakkomielikuva pilasi todellisuuden.

Pietarinkirkon suuruutta ei käsittänyt edes katsoessaan ympärille sen sisällä, vaan vasta kun sitä lähti kiertämään. Siihen meni todella pitkä aika, ja sivualttarien määrä tuntui loputtomalta. Näinkin puheliaalle ja vilkkaalle ihmiselle kuin minä ;-D oli ilmeisen vaikeaa pysyä nahoissaan koko tuo aika, ja niinpä kun pujahdimme kirkosta sen aarrekammioon (Treasury) oli tunnelma jo hieman kuplivan levoton. Ja siellähän niitä aarteita vasta olikin! Aarrekammarin lippukassalle pelmahtaessani ja tiskin taakse katsoessani katsoi sieltä vastaan niin söötit suklaasilmät, että unohduin vallan niitä tuijottamaan ja hymyilemään. Ja ne vaan napitti takaisin. Aikamme tuijotettuamme, kaveri tökkäisi kyynärpäällä.
- Two tickets please. Poika vain katsoi takaisin ja sopersi sitten lopulta: 14 euros.
Kaveri rupesi hösäämään jotain lippujen hinnasta ja kuulokkeista mutta kukaan ei häntä kuunnellut, minä iskin jonkun satunnaisen setelin pöytään ja sitten me vain tuijotimme. Suklaasilmä räpläsi vaihtorahat pöytään ja tuijotti ja sitten me vielä vähän aikaa vain tuijotettiin, kunnes kaveri tönäisi meikäläisen siitä liikkeelle. Olisin voinut tuijottaa niitä silmiä vaikka ikuisuuden. Söötit silmät on aina söötit silmät.

Aarrekammari oli ensimmäinen paikka jossa lippujen hintaan sisältyi kannettava luuri, josta pystyi kuuntelemaan selostuksia näyttelyn esineistä. Minun luurissani intro pamahti käyntiin saman tien kun pääsimme näyttelytilaan, enkä saanut sitä loppumaan, kaverin luurissa taas intro ei alkanut lainkaan ja niin painelimme nappuloita ja huhuilimme luuriin (aloo? aloo? e de dyy?) ja kätkätimme kaksin kerroin nauraen. Tuli hiki, otin takin pois ja huomasin että päivän paitavalinta peitti olkapäät hyvin nimellisesti. Kikatus jatkui ja ensimmäisen näyttelytilan toisella puolen pukuun sonnustautunut nuori mies otti tiukan ilmeen ja lähti kipakoin askelin kohti meitä. Arvasimme, että nyt tulee sanktioita ja rankasti. Yllättäen poika tulikin vain erinomaisella englannilla neuvomaan meitä luurien käytössä. Koska edessä oli mahdollisuus jatkaa näyttelyä sekä suoraan eteenpäin että portaita ylös, katsoin parhaaksi kysyä pojalta neuvoa.
- And when do we go up? kysyin.
- Where? Here, poika osoitti portaita.
- No, When, toistin.
- Now? poika kysyi eikä yhtään ymmärtänyt miksi niin kysyin. Minä ymmärsin kyllä poikaa ja tunsin itseni tyhmäksi kun portaat noustessani näin, että ne nousivat vain sen yhden veistoksen ylitse ja takaisin alas parin metrin päässä. Minähän idioottina sekin poikaparka minua oikein piti?

Kun aarrekammari oli vihdoin kuljettu lävitse, viimeisen huoneen seinustalla meitä odotti kaksi tuttua hahmoa: suklaasilmä ja luuripoika. Taas tuijoteltiin ja hymyiltiin.
Aarrekammarista ulostauduttiin krääsämyymälään, jonka ovella pölähti vastaan jälleen yksi neuvokas, kielitaitoinen ja söötti Vatikaanin poika. Koska kysyminen kannattaa aina, avasin sanaisen arkkuni jälleen.
- And where do we go now? kysyin ihan pokkana. Ilmeisesti turistit voivat kysyä Vatikaanissa ihan mitä vain, koska hämmentymättä nuorimies alkoi tentata, missä paikoissa olimme jo Vatikaanissa käyneet ja missä emme. Hän kertoi museoiden aukioloajat, Sikstuksen kappelin sijainnin ja arvioidun kävelymatkan keston sinne. Siis tässä paikassa jos missä sai palvelua!

Pietarinkirkon kupoliin saattoi kiivetä itse ihan alhaalta ylös saakka, tai sitten ostaa hissilipun jolla pääsi kattotasanteelle saakka ja siitä oli 315 porrasta kiivettävänä ylös kupoliin. Alastulo oli toiset 315 porrasta toisella puolella kupolia - kesken ylösnousun ei mieltään voinut muuttaa, koska porraskäytävä oli kapea ja one-way only. Ennen portaikkoa varoitettiin monikielisin kyltein (tämänkin Vatikaani taisi!) noista 315 portaasta, ja että nousu ei sovi vanhuksille ja sydänvaivaisille.
Joku oli taas unohtanut ottaa beetasalpaajaa pariin päivään ja sen huomasi. Hiki pukkasi pintaan ja pumppu pompotteli mutta sitkeästi kiipesimme ylös asti. Yksi levähdys matkan varrelle sattui, nimittäin kupolin sisäpuolella oli tasanne, jolta pääsi katsomaan alas kirkkoon. Olikin aikamoinen pudotus! Oli mielenkiintoista huomata, että kupolin taideteokset, jotka näyttivät alhaalta katsottuina maalauksilta, olikin mosaiikkia. Tasanteelta matka jatkui aina vain kapenevaa porraskäytävää pitkin kupolin seinän sisällä ylöspäin. Porraskäytävän seinät on kupolin seinien muotoisesti kaarevat ja pistivät ystäväni tasapainoaistin sekaisin ja aiheuttivat pahanolontunteen. Sydän pamppaillen ajattelin, miten isompikokoinen ihminen voisi juuttua tänne käytävään, ja miten sairaskohtauksen saanut henkilö olisi vaikea saada pois täältä. Oliko monikieliset varoitustaulut sittenkään olleet riittäviä? Tai entä jos koko homma romahtaisi ihmisten painosta...?

Vatikaanin museoon ja Sikstuksen kappeliin menimme vasta seuraavana päivänä. Ajoitus oli tosiaan loistava, sillä seisoimme jonossa ehkä vain joitain minuutteja, ja sitten Kärpäsen näköinen mies jo vilkutti meille kaukaa, että tulkaa te tälle portille turvatarkastukseen. Tarkastuksen jälkeen mies kyseli olemmeko opiskelijoita ja neuvoi tarkkaan: tuosta portaat ylös ja siellä on lipunmyynti. Kylttejä oli mielin määrin, mutta että vielä suulliset neuvotkin saimme. Kyllä Vatikaanissa osataan! Museossa kulkiessamme työntekijät tervehtivät meitä käytävillä seisoskellessaan ja vastaan tullessa. Tuli jo sellainen tunne, kuin tuntisimme kaikki Vatikaanin miehet. On se vaan metka paikka.

Roma, III

Rooma on väärinpäin kirjoitettuna amor. Matkustin Roomaan parhaan ystävättäreni kanssa, totesimme reissussa, että olemme tunteneet toisemme 20 vuotta (ja silloin vasta tunsin itseni vanhaksi!). Vuokrasimme asunnon Rooman Trasteveresta tuttavan tuttavalta. Vuokraisäntämme haki meidät lentokentältä, ajelutti kierroksen kaupungilla, kertoili ratikkareitit ja muut tarvittavat tiedot. Sitten hän vei meidät asunnolleen ja esitteli paikat. Makuuhuoneessa ilmeni selkeä väärinkäsitys. Leveään parisänkyyn oli pedattu paitsi yksi leveä yhteinen peitto, niin myös kirkkaanpunaiset lakanat. Kun ilmeni, ettemme olekaan lesbopari, isäntämme oli hetken aikaa hämmentynyt mutta vakuutimme, että 20 vuoden jälkeen pystymme kyllä täysin ongelmitta nukkumaan seitsemän yötä saman peiton alla.

- Petaan aina punaiset lakanat vierailleni, koska en voi itse nukkua punaisilla. Punainen väri kiihdyttää minua niin, että en saa nukuttua, vuokraisäntämme kertoi täysin vakavissaan. - Ihan siltä varalta, että punainen väri sattuisi kiihdyttämään teitäkin niin, että ette saa nukuttua, tässä vieressä on siniset lakanat jotka voitte itse vaihtaa jos haluatte. Pikkuisen oli vaikea pitää pokka, mutta ymmärtäväisesti nyökyttelimme ja myöntelimme, kyllä-kyllä. Enemmän kuin punaiset lakanat (eihän pimeässä edes näe värejä!) minua kiihdyttivät makuuhuoneen eriväriset sähkön- ja turkoosinsiniset seinät...

Roomassa totesin olevani täysin ukkoontunut. Vaikka millaista miestä tuli vastaan, ei mikään sykähdyttänyt. Ei edes huomannut. Italian tumma mies ei vaan sytyttänyt. Kunnes kolmantena päivänä istuimme pizzaleipää nakertaen ja samaan paikkaan tuli väsyneen, vanhan ja kuluneen näköinen bussikuski. Ah mikä karisma.

Rooma on richardgere-miesten mekka. Skottibaarissa hääräsi hieman harmaantunut richardgere. Olisiko ollut paikan omistaja. Sanoin kaverilleni, että eikös olekin ihan Richard Geren näköinen mies, minä kun olen aina ollut vähän heikkona Richard Gereen jostain syystä. Viittasin vaivihkaa sormella, että tuo tuolla minun takanani, hieman harmaantunut vanhempi mies – todella karismaattinen ja vetoava jotenkin. Kaveri katsoi.
- Ihan tosi? kaveri kysyi.
- No joo joo. Etkö sä näe siinä sitä jotain?
- No en todella näe, kaveri sanoi hämmästyneenä. – Siis Richard Geren näköinen?
- Niin niin, vakuutin. – Tuo harmaantunut ja vähän vanhempi mies. Eikö siinä olekin jotain samaa ja jotain ihanan karismaattista?
- No kyllä mä sen näen mutta ei todella minun mielestä ole. En todella näe mitään geremäistä tuossa. Kaveri katsoi ja alkoi näyttää jo todella ällistyneeltä. – Siis sytyttääkö tollanen todella sua? hän kysyi jo vähän huolestuneena.
Koska meillä yleensä menee miesmaku aika yksiin, niin minunkin oli jo pakko katsoa, että mitähän se kaverini oikeasti katsoo. Ja minun richardgere-mieheni oli mennyt muualle ja täsmälleen samalle paikalle oli köpötellyt seitsenkymppinen, vanha ja ruttuinen pulleamahainen lyhyenläntä harmaahapsinen mies.
Repesin ja sille naurulle ei sitten meinannut millään tulla loppua. Kaverinikin oli huisin helpottunut, että olen sentään oma itseni vielä. ;-D

Via Corson ostoskadulla ihmisjoukossa kävellessämme vastaantulijoiden seassa erottui toinen richardgere joka katsoi silmiin jo monenkymmenen metrin päästä. Katsoi koko matkan lähestyessään, kuin haaveillen. Ohikulkiessaan katsoi vieläkin ja kohdallani huokaisi kuin vahingossa ääneen uneksien: Ooh, quanto sei bella. (tässä kohtaa naislukijat huokailee ja mieslukijat yökkii)

Apua, joku on lukenut blogiani!

Selasin vanhoja tekstejä ja löysin kommentteja kirjoituksiini... jopa yhteydenottopyyntöjä. Anteeksi, en ole huomannut teitä! Olen luullut, että ei täällä kukaan käy lukemassa.

Miksi minun pitäisi tervehtiä koko maailmaa?

Kyllä kerrostaloelämä on antoisaa. Naapurit katsovat oikeudekseen kytätä minun tulemisia ja menemisiäni, pitää kirjaa siitä onko vieraillani autoja jotka pysäköidään toistuvasti vieraspaikalle, ja lähettää henkilökohtaisia syytöksiä ja uhkailuja siitä, että olisin lukenut heidän postiaan koska joku pitkä ja hoikka nainen oli tuonut väärään osoitteeseen tulleen ja ”vahingossa” avatun kirjekuoren ovelle ja poliisiin ollaan jo oltu yhteydessä. Taloyhtiössämme on rappuja A:sta O:hon ja katunumeroitakin yli sataan asti, ja silti tuon pitkän ja hoikan naisen on pakko olla minä, päättelee vakiovalittaja nro 1.

Minä, jota ei vähempää voisi kiinnostaa naapurien puuhailut saatikka heidän postinsa. Minä, joka en tunnista kuin seinänaapurini ulkonäöltä ja sukunimeltä ja heistäkin olen käynyt keskustelua vain kahden kanssa ja peräti kahdesti, sen seitsemän vuoden aikana jotka olen tässä asunut.
Minä, joka olen tutustunut tuossa ajassa vain kahteen henkilöön koko taloyhtiössä niin hyvin, että toisesta on tullut hyvä ystävä ja toisen kanssa juttelemme niitä näitä pihalla tavatessamme. Minä, jolta talonmies lainasi siskolleen kissanäyttelyyn koirienkuljetushäkin ja auttoi tiirikoimaan postilaatikkoni auki kun avain oli kateissa ja talvella aina aurasi parkkiruutuni sillä aikaa kun autoni oli poissa.

Minä olen se, jota muut voivat vapaasti arvostella, niinkö? Joku talon mies (ei siis se talonmies) on katsonut että minun pitäisi tervehtiä häntä. Oli oikein valittanut tälle ystävälleni, että kadulla vastaan tullessa minä komennan koirat riviin järjesty! ja katse tiukasti eteenpäin kohdistettuna marssin ohitse. En kuulemma koskaan tervehdi häntä, olen töykeä.
Totta se on. Minä en tiedä kuka hän on, missä hän asuu ja en ole ikinä jutellut hänen kanssaan. Miksi minun pitäisi siis tervehtiä häntä? Vain siksikö, että asumme samassa taloyhtiössä? Jos kyseessä olisi viereinen talo joka ei kuulu samaan taloyhtiöön, niin minun varmaan ei tarvitsisi tervehtiä häntä. Miten jokin tällainen asia ylipäätään voi kaivertaa jonkun ihmisen mieltä niin, että siitä pitää ruveta valittamaan ja juoruamaan muille? Kuinka minä voin olla jollekin ventovieraalle niin merkittävä? Eikö ihmisillä tosiaan ole tänä päivänä lainkaan omaa elämää? Ystäväni tosin oli sanonut miehelle, että ehkä minä en aina edes huomaa häntä – ei hän mikään maailman keskipiste kuitenkaan ole. ;-)

Minulla on oma elämäni ja minä elän sitä juuri niin kuin haluan. Tervehdin juuri niitä ihmisiä joita haluan, ja naapurin valittaja-akkaa en huomioi mitenkään – sekös sitä kismittää!

Hyvä, hyvä levyale (revisited)

Ihana levyale yllätti jälleen! En ollut lainkaan varautunut siihen kun sattumalta astelin Anttilaan musiikkiosaston kautta. Käteen päätyi heti Keanen levy Under the Iron Sea. Odotukset oli suuret sillä Keanen edellinen, Hopes & Fears, on soinut meillä pari vuotta tiiviisti ja ollut mukana reissumusana pitkilläkin matkoilla. Osaan varmaan jokaisen biisin jokaisen sanan ulkoa – laulaa en kyllä sitten osaakaan nuottiakaan, siksi laulankin mukana vain yksin autoa ajaessa. En jaksanut uskoa tämän toisen levyn yltävän samalle tasolle ja sen osto on antanut odottaa itseään.

Olin väärässä. Under the Iron Sea on hypnoottinen levy josta olen tullut suorastaan riippuvaiseksi. Sitä on pakko saada kuunnella monta kertaa päivässä. Hiljainen hetki huutaa heti tätä levyä soimaan. Sävelissä ja kokonaisuudessa on jotakin sellaista, jota jää kaipaamaan lisää heti kun se loppuu. Uudestaan ja uudestaan.

Levyalesta lähti mukaan myös Bruce Springsteenin kahden CD:n kokoelmalevy, jonka vein autoon matkamusaksi. Levyllä on paljon erilaisia tunnelmia. Brucen tyyli on pettämätön vaikka monet kappaleista on viime vuosina olleetkin kovin samantyylisiä.

Dvd-hyllystä yritin etsiä Keanen live-dvd:tä mutta käteen osuikin Alice Cooperin kahden dvd:n Collector’s Edition jossa on 70-luvun konserttitaltiointi ja viime vuosien tuotoksia ja esiintymisiä myös.

Ja sitten kun taas sattumalta osuin rikospaikalle uudestaan, oli eturiviin tuotu isot pinot uusia aletuotteita. Silmään osui Sonata Arctican levy. Olen nähnyt tämän bändin livenä muutamia kertoja viime vuosina, lähinnä festareilla. Kertaakaan en ole mennyt bändiä tarkoituksellisesti katsomaan, vaan olen vain ajautunut yleisön joukkoon. Olen pitänyt näkemästäni (kuulemastani) ja juuttunut katsomaan keikkaa. Hyvää musaa, olen sanonut joka kerran jälkeen. Musiikin lisäksi mieleen on jäänyt laulajan hyväntuuliset housut. Joka kerta.
Alkuvuodesta säädin stereoni kotona ja autossa radio Rockin taajuudelle ja siellä on soinut Sonata Arctica tiuhaan. Nopeasti olen oppinut tunnistamaan bändin pelkästä musiikin sävystä ja laulajan äänestä vaikka kappale ei olisikaan tuttu. Ja kaikesta olen pitänyt.
Niin sitten olin siellä levyalessa, kädessä Sonata Arctican Reckoning Night. Levy on vuodelta 2004. Siitä on hyvä aloittaa, sillä mielestäni bändin syvin olemus paljastuu usein levyissä jotka on tehty ennen suurinta kuuluisuutta, hieman raakileena vielä. Sieltä löytyy usein ne minun suosikkibiisini loppujen lopuksi. On mielenkiintoista tutustua seuraavaksi uudempaan musiikkiin ja nähdä miten ja mihin on tultu.
Kas kummaa, tämäkin levy osoittautui jollain tasolla hypnoottiseksi, enemmän sellaiseksi kuin mikään raskaamman rockin levy koskaan. Ihme juttu. Tätäkin pitäisi saada kuunnella aina uudestaan ja uudestaan. Nyt se vuorottelee Under the Iron Sean kanssa. Erittäin epäsuhta pari, mutta kokonaisuus on rikkomaton.

Roma, II

Rooma on tuijottajien maa. Jos roomalainen näkee jotakin mielenkiintoista, hän kääntyy katsomaan. Katsoo ja tuijottaa suoraan kunnes saa kyllikseen.

Suomalaisen on erittäin vaikea sopeutua tuijottajien maahan. Meillä ei tuijoteta, vaan jos on pakko katsoa, vilkaistaan syrjäsilmällä ja jos huomaa jonkun katsovan silmiin, käännetään äkkiä katse pois. Jos joku katsoo liian pitkään tai sopimattomasti, voi nimittäin tulla turpaan.

Ystäväni selitti, että roomalaiset ovat esteetikkoja. Kun he näkevät jotakin viehättävää, kaunista tai mielenkiintoista ja erikoista, he katsovat ja ottavat kaiken irti. Roomalaiset eivät huutele perään, eivät edes vihellä, eivätkä ehdottele. He vain katsovat. Pitkään ja hartaasti.

Tuntui kuin olisimme olleet piilokamerassa. Ratikkapysäkille tuli vanhempi mies, joka pysähtyi noin viiden metrin päähän meistä odottamaan ratikkaa. Mies vilkaisi meitä, katsoi saman tien uudestaan ja köpötteli pari metriä lähemmäs ja jäi siihen tuijottamaan. Katsoi aikansa (mitataan minuutteina), sai sitten selvästi kyllikseen ja palasi takaisin viiden metrin päähän, omiin ajatuksiinsa.
Metron liukuportaissa ihmiset ohittaessaan saattoivat pysähtyä hetkeksi ja tuijottaa vieressä jonkin aikaa ennen kuin jatkoivat portaiden kiipeämistä.
Baarissa istuessamme sisään tuli viisi italialaista nuorukaista jotka linnoittautuivat baariin. Nuorimies numero yksi vilkaisi taakseen, huomasi meidät ja tuijotti. Kumartui sanomaan jotakin numero kahdelle joka kääntyi hänkin tuijottamaan. Numero viisi jutteli numero neljän kanssa, sattui katsomaan pöytäämme päin ja jo kääntyi numero nelonenkin tuijottamaan, ja tökkäsi vielä numero kolmosta, että katsos tuonne. Siinä ne viisi sitten seisoivat rivissä ja tuijottivat. Tältäköhän apinoista tuntuu eläintarhassa??

Italiassa nuoret naiset eivät ulkoile yksin iltaisin. Baareihin ei mennä yksin vaan miesseuralaisen kanssa. Kaksikin naista liikkeellä on ilmeinen poikkeus. Italialainen ystäväni on kertonut tästä vanhakantaisesta kulttuurista. Roomassa näimme sen olevan totta, koska yhtä poikaystävänsä kanssa tanssivaa naista lukuun ottamatta me taisimme olla baarin ainoat naispuoliset asiakkaat, kunnes koko joukko tuiterissa olevia brittituristeja, ankarasti bailaavia tyttöjä ja poikia, pelmahti ovesta sisään. Sitä ihmettä Rooman miehet ihan nousivat pöydistään lähemmäs katsomaan. Katsomaan!

Metrossa satuimme ruuhka-aikaan seisomaan etummaisina ovien edessä, kun juna saapui asemalle. Ovien auetessa olimme aikeissa jäädä pois kyydistä, mutta pysäkillä aivan meitä vastapäätä seisoi paljon ihmisiä jotka olivat tulossa sisään, etummaisena lyhyehkö vanhempi mies, joka heti ovien auettua katsoi meitä, etenkin ystävääni, ylös kasvoihin ja sitten alas kengänpohjiin saakka. Tehtyään pikaisen analyysin hän totesi hämmästellen ääneen italiaksi: Oletpas pitkä! jonka jälkeen mies alkoi tunkea metroon sisälle. Ahaa, sitäkö ne katsookin! tajusimme. Ja kun katsoimme ympärille, niin tottahan se oli – olimme päätä pidempiä kuin suurin osa miehistä, naisista puhumattakaan.

Roma, I

Rooma on ahtaasti ja tiiviisti rakennettu kaupunki, täynnä pölyä ja pakokaasuja.
Rooman julkinen image on antiikin ajan rakennelmat, aukiot, torit ja kirkot ja suihkulähteet. Tilaa ja ikivanhaa ja romantiikkaa. Todellisuudessa Rooman ihmeet ilmestyvät kapeitten kujien ja vieri viereen tungettujen rakennusten seasta yllättäen, ja ovat niin isoja etteivät sovi paikkaansa, kokonaiskuvaa on vaikea nähdä. Fontana di Trevi on niin iso ja korkea, ja niin lumoavan kaunis, että on sääli, että sen edessä ei ole riittävän isoa aukiota joka toisi sen esille kunnolla. Pantheonia ei edes tunnista sen viertä kulkiessaan, kunnes tulee etukulmalle ja näkee valtaisat pylväät.

Rooma ei ole kylttien kaupunki. Nähtävyyksiin ei opasteta selkeillä kylteillä, ja itse kohteissa ei kerrota kyltein mitä missäkin on ja mikä sen historiikki ja merkitys on. Esillä ei ole selkeitä hintoja, reittejä tai esitteitä edes englanniksi. Joka paikassa tulisi erikseen vuokrata kuulokkeet tai kiertoesittely tai ostaa kirja, jotta ymmärtäisi paremmin mikä on mitäkin. Tämä on minusta erittäin huonoa asiakaspalvelua ja heikkoa huomaavaisuutta turisteja kohtaan. Kaksi poikkeusta täytyy mainita: kirkot ja Rooman eläintarha. Pienimmissäkin kirkoissa kunkin alttarin taideteokset oli nimetty ja esitelty ja eläintarhassa eläimet esiteltiin jopa nimeltä.
Tuntuu, että Suomessa näihin asioihin on satsattu niin paljon paremmin. Mutta ehkä Rooman ei tarvitse olla palvelualtis ja monikielinen? Sen maine ja houkuttelevuus riittävät tuomaan turistit kaupunkiin joka tapauksessa, viis siitä, millainen vastaanotto on?

Rooma on sekasortoisen liikenteen kaupunki. Euroopassa on eniten henkilöajoneuvoja asukasmäärään nähden juuri Roomassa. Ja sen näkee Rooman kaduilla.
Rooman kaduilla autot soittavat torviaan, skootterit pujottelevat henkilöautojen lomassa omia reittejään ja jalankulkijat ylittävät tiet miten vain ja mistä vain. Liikennevalot on vain ohjeellinen järjestelmä ja niitten orjallinen noudattaminen liioittelua. Kaupungin liikenteen rytmin ja oikean taktiikan omaksuu kuitenkin jo muutamassa päivässä – jos ei muuten, niin pakon sanelemana, jos nimittäin haluaa ylittää kadun. Se on vain ylitettävä vaikka autoja tulisikin, ei autot itsestään pysähdy antamaan tietä.

Tuntuu koomiselta, että liikennevaloilla varustetussa risteyksessä niin autot, jalankulkijat kuin etenkin skootterit menevät miten sattuu, ja keskellä tietä seisoo poliisi – valvomassa liikennettäkö?

Rooman liikenne on meluisaa. Jos ei joku paina äänitorvea, kantautuu lähes aina jostakin päin ambulanssin tai poliisiauton epävireinen sointi. Ambulansseja menee jatkuvasti kiireellä johonkin suuntaan. Torven soittaminen sinänsä ei tunnu vaikuttavan etenemisnopeuteen, koska liikenne on ruuhkaista, kiireistä ja tukossa jatkuvasti joka tapauksessa. Ainoastaan raitiovaunukiskoilla ambulanssit ja poliisit (ja taksit!) pääsevät huristamaan vapaasti ja vauhdikkaasti.

Rooman julkinen liikenne on vilkasta. Koko viikon lippu jolla sai ajaa niin bussilla, junalla, metrolla kuin ratikoillakin, maksoi vain 17 euroa. Eri asia sitten oli, miten haluamiinsa paikkoihin löysi, sillä reittikartat on olemassa, varmasti on, mutta ei niitä esillä ollut oikein missään eikä etenkään yleisessä jaossa asemilla.
Kun oman kartan kanssa tiesi minne haluaa mennä, oli varsinainen työ selvittää mikä bussi sinne vie. Kuskitkaan eivät osanneet aina auttaa – he ottivat meidät yhdestä paikasta kyytiin ja tiputtivat pois toisessa ja neuvoivat ottamaan jonkun tietyn bussin siitä eteenpäin, ja tämä tietty bussi ajoi kierroksen muualla ja toi meidät takaisin lähtöpisteeseen, ja neuvoi sitten ottamaan jonkun ihan kolmannen bussin. Kerran kaverini tapansa mukaan pysäkillä nousi kysymään kuskilta neuvoa, kuski vastasi myöntävästi, vetäisi ovet kiinni ja lähti liikkeelle. Kaveri oli bussissa, minä jäin pysäkille. Kaveri pisti mekkalan pystyyn, bussi löi jarrut päälle ja avasi ovet ja minä kipitin perään ja hyppäsin kyytiin.

No, tulihan kaupunkia nähtyä useasta suunnasta ja ratikalla kävimme niin pitkällä ettei kartatkaan tunteneet koko seutua. Aikataulutkin julkisella liikenteellä varmasti oli, ja ainakin ratikat kulkivat kovin ahkerasti – välillä jopa kaksi tai kolme samannumeroista ajoi jonossa peräkkäin.

Meillä Suomessa pysäkkikäyttäytyminen ja liikennevälineisiin nousu ja niistä poistuminen on hyvinkin järjestäytynyttä. Roomassa ei ollut mitään käytöstapoja! Kun ovet avautui, kaikki tunkivat samaan aikaan sekä sisään että ulos. Kun metro tai ratikka lähti liikkeelle, seuraavalla pysäkillä pois jäävät alkoivat heti pedata itselleen tietä ulos ja kysellä lähellä seisovilta ihmisiltä, jäävätkö hekin seuraavalla pois. Käsittämätöntä!

Roomassa on paljon poliiseja. Tammikuussa Rooman kaduilla oli paikka paikoin enemmän poliiseja kuin turisteja. Poliiseja oli joka paikassa – ei vain suosituissa turistikohteissa, vaan ihan kaikkialla keskustan alueella. Lähes aina ympärille katsoessaan saattoi nähdä vähintään yhden poliisipartion kävelemässä kadulla tai poliisiauton seisomassa kadun reunassa. Poliisiautot pitivät vilkkuvaloja päällä käytännössä koko ajan ajossa ollessaan ja usein paikoillaan seistessäkin, vaikka ei ollut mikään hätä tai kiire minnekään. Se on ilmeisesti vain keino näkyä paremmin katukuvassa.
Onko Roomassa erityisesti panostettu poliisien näkymiseen katukuvassa? Tehty turvallisen kaupungin imagon facelift? Paikallinen asukas sanoi Rooman olevan turvallinen kaupunki. Saman mielikuvan minäkin sain. Roomassa on kaksi poliisikuntaa: kaupungin oma poliisi ja armeijan poliisi, kuten esimerkiksi Espanjassakin on carabinieri. Kumpi on parempi? kysyin. Paikallinen asukas sanoisi soittavansa armeijan poliisin paikalle, jos joutuisi valitsemaan – mutta ei osannut perustella, miksi.

Rooma on pukumiesten kaupunki. Poliisit sinisissä asuissaan, armeijan poliisit vihreissä asuissaan, raitiovaunu-, bussi- ja metrokuskit omissa asuissaan. Via Corson ostoskadun merkkiliikkeiden komeat ovimiehet tummissa puvuissaan. Jos pidät virkapukuisten miesten katselemisesta, Rooma on sinun kaupunkisi. Vatikaanista puhumattakaan!

Englantia roomalaiset eivät juurikaan osaa. Neuvoa saattoi kysyä ja niitä annettiin mieluusti, mutta jos et puhunut italiaa, oli vaikeuksia.

Aikuisen vastuu

Minulla ei ole lapsia, eikä vastuullani ole ollut lapsia. Pari vuotta sitten tutustuin yhteisen harrastuksen kautta erääseen lapsiperheeseen. Perheen tyttärestä on tullut erityisen läheinen minulle. Nyt tyttö alkaa olla tulla murrosikään, ja olen huomannut, että minun täytyy harkita puheitani entistä tarkempaan. En voi enää vain möläyttää mitä sattuu, koska olen puheistani vastuussa tämän tytön vanhemmille, ja jollakin tasolla olen ehkä tytölle esikuva tai ainakin roolimalli.

Kun itse olin murrosiässä, oli suhteeni äitiini todella raivoisa. Samoin oli tällä tuttavaperheen äidillä, joka nyt odottaa samaa myrskyä alkavaksi temperamenttisen tyttönsä kanssa.

En ole ajatellut joutuvani yhtäkkiä tällaiseen tilanteeseen, enkä siksi ole siihen valmistautunut. Aivan varoittamatta reilu vuosi sitten tyttö automatkalla mainitsi nähneensä telkkarissa Afrikan lapsia jotka oli kadulla ja haisteli liimaa.
- Siis liimaa, miksi ne niin teki?
Äh, ööh, odotas, katsos kun sitä sanotaan imppaukseksi. Hetkeksi meni pasmat sekaisin ja tuli kiire pohtia oikea tapa kertoa, että lapset imppaa koska siitä tulee hetkeksi hyvä olo, mutta samalla se tekee suurta tuhoa heidän aivoilleen. Ja että se on vaarallista ja ehdottomasti kiellettyä!
Mutta miten kertoa nuorelle, että imppaus ei ole sillä tavoin vaarallista ja kiellettyä kuin esimerkiksi tupakka ja viina on ja joita kaikki kuitenkin kokeilee jossain vaiheessa, vaan sillä tavoin ihan oikeasti vaarallista, että sitä ei tehdä ikinä eikä missään tilanteessa?
Sen tietää, että nuoret kokeilee jotakin juuri siksi, että se on vaarallista ja kiellettyä, joten minulle tuli ihan hätä: miten saan perille viestini, että tämä on oikeasti ei-ei?

”Äiti on ihan tyhmä, äiti ei ymmärrä”, tulee tytön suusta tuon tuosta.
Voisinkohan minä ymmärtää? Pohdin.

Nuori tarvitsee jonkun aikuisen jolle voi uskoutua ja jolta voi kysellä asioita. Minulla oli tuossa iässä sellainen henkilö, perheen ulkopuolelta, hän kuunteli kaikki juttuni. Mutta olenko minä sopiva sellaiseksi aikuiseksi henkilöksi? Olen kyllä jo sanonut, että tyttö voi kertoa minulle mitä vain ja minä en kerro eteenpäin. Mutta siinäkin on suuri vastuu ja ristiriita - mitä jos saan tietää jotakin sellaista jota en voi pitää vain omana tietonani?

Haluan olla tytölle rehellinen, mutta missä menee raja miten paljon voin asioista kertoa, jos hän jotain kysyy? Mitä jos hän kysyy huumeista? Kerronko minä avoimesti millainen oli meidän Kannabiskesä'93?

Aikuisen vastuu – nyt vasta minä sen ymmärrän. Ei ole helppoa. Olen välikädessä tyttären ja äidin välissä, ja tavallaan velvollinen olemaan rehellinen kummallekin. Olen ottanut asian puheeksi tuttavaperheeni äidin kanssa ja purin mieltäni mahdollisista tulevista ristiriidoista. Äiti heläytti iloisella äänellä: - Sellaista se on, jatkuvia ristiriitoja, siinä on vain pärjättävä. Tervetuloa kasvatusrinkiin!
Olin otettu hänen asenteestaan. Tämän aion ottaa vastaan mielenkiintoisena haasteena.