Kuka piirtää sydämet?

Kun viime talvena menin parkkipaikalla seisovalle autolleni, oli siellä usein iloisia yllätyksiä. Autoni lumisiin ikkunoihin ja lumen peittämälle konepellille oli piirrelty sydämiä ja joskus pusuhuuliakin. Sydämiä ilmestyi viikon, parin välein, joskus useamminkin.

Miehen autopaikka on parin auton päässä omastani. Kerran sohvalla istuessamme tökkäsin miestä kyynärpäällä kylkeen ja kerroin kuin kivaa on kun hän käy välillä jättämässä sydämellisiä terveisiä autooni. Mies tuijotti minua ihmeissään ja kysyi sitten: - Luuletko että minä todella olisin niin romanttinen että tekisin jotain tuollaista?
Totta. Mies on juuri niin epäromanttinen kuin olla voi.

Kuka siis piirtää sydämet autooni?

Tänä talvena ei salainen ihailijani malttanut odottaa lumen tuloa, vaan kauden ensimmäinen sydän oli piirretty sormella takaluukun ikkunan pölyyn ja likaan. Mies oli samaan aikaan kaksi viikkoa työkomennuksella pohjoisessa, siis varmuudella kyseessä ei ole hän.

Olisipa kiva tietää, kuka on asialla. Vai olisiko sittenkään? Niin kauan kuin olen epätietoinen, voin kuvitella kenet vain. Mikä pettymys olisikaan, jos kyseessä olisikin vain kujeileva lapsikatras.

Lainasanoja

Joskus, jossakin, yhtäkkiä, joku on pukenut sanoiksi juuri sen asian ytimen, paremmin kuin itse koskaan olisi voinut. Se asia on aina se mikä juuri sillä hetkellä on itselle ajankohtaisin, tai voimakkain tunnetila. Tuntuu kuin virke tai pelkkä säe kertoisi juuri siitä, vaikka kokonaisuutena sanoma olisikin aivan toinen. Kun minua särkee, kuulen radiossa soivien kappaleiden herkästi kertovan nimenomaan kivusta.

”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää”
Joka kerta kun kuulen nämä Juha Tapion tulkitsemat sanat radiosta, tekee mieleni tiuskaista takaisin: No et todellakaan! Tuossa lausahduksessa kun on kokonaisuudestaan irrotettuna jotakin erikoista ironiaa, jopa tarkoituksetonta ivaa sellaista ihmistä kohtaan, joka kärsii kivusta joka jyystää hermoja, syö niitä, kalvaa mieltä, eikä kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa.

Olen miettinyt, kumpi on pahempaa, fyysinen vai henkinen kipu? Henkinen väkivalta on kohtalokkaampaa kuin fyysinen väkivalta, sillä fyysisesti voi kärsiä mutta mieli silti säilyä taipumattomana ja johtaa hengissä selviytymiseen; mutta jos mieli kärsii tai antaa periksi, ei fyysisellä kunnolla ole enää paljonkaan merkitystä. Mutta miten on pelkän kivun ja tuskan kanssa – onko henkinen ja fyysinen kipu ylipäätään verrattavissa keskenään? Jos fyysinen kipu jatkuu aina vaan, eikö se myös ala vaikuttaa henkisesti? Silloin tällöin kuulee jonkun päättäneen elämänsä ampumalla kaaliinsa kun ei kestänyt enää jatkuvaa päänsärkyä. Minä ymmärrän täysin tuollaisen ratkaisun tehnyttä ihmistä.

”Kipua pelkää en, siedän sitä, tiedän sen.”
Tässä Teleksin kappale, jonka alkusanat kolahtivat voimakkaasti kuullessani ne ensi kerran autoradiosta. Siis mitä se sanoi?? Uudestaan, uudestaan, haluan kuulla kappaleen alusta asti uudestaan! En minä pelkää kipua, en kai, sillä hetkellä kun se on sietämätön, haluan joskus antaa periksi, ajattelen, että en enää jaksa, en kestä enää yhtään uutta kipukautta. Mutta kun siitä kivusta on lopulta selvitty ja on taas helpompi olla, tiedän sen: minä kestän sen seuraavallakin kerralla.

Ihmisellä on uskomaton kyky unohtaa nopeasti tuntemansa fyysinen kipu, kun taas henkisestä kärsimyksestä kannamme arpia pitkään. Jotkut vastasynnyttäneet äidit ovat kertoneet, että mikään koskaan ei ole sattunut niin paljon kuin synnytys, ja sitä he eivät aio ikinä enää kokea uudelleen. Kunnes vuoden päästä odotetaan toista lasta, kaikki edellisen synnytyksen kauheudet unohtuneina.

”Kestääkö usko? Kestääkö päivääkään? Säilyykö toivo elossa kauaa enää?”
Apulannan kysymyksiin ei ole juuri lisättävää eikä selitettävää. Kun on antamaisillaan periksi ja vain makaa ja itkee ja kipuolento on pesiytynyt käsivarteen ja nakertaa sitä pala palalta sietämättömällä poltteella. Silloin.


Jälkikirjoitus. Samaisen Apulannan uuden kappaleen kertosäe on niinikään varsin osuva, jopa ironinen:
”Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää"
Ai, niinkö helppoa se kivusta eroon pääseminen onkin? Heh, meikäläiseltä saattaa loppua ääni ensin.

Mies

Mies näki minut ensimmäisen kerran monta vuotta sitten baarissa. Omien sanojensa mukaan, ensimmäisenä hän huomasi silmät ja perseen. Etenkin sen perseen. Se piti saada.
Minä huomasin vain nuhjuisissa, jopa likaisissa vaatteissa tuopin takana röhnöttävän todella väsyneen näköisen miehen. Istuimme kuitenkin samaan pöytään koska vain siinä oli tilaa ja tunsin entuudestaan toisen pöydässä istuneen hepun. Miehen jutut oli varsin korkealentoisia: niin suuruudenhulluja suunnitelmia en ollut keneltäkään kuullutkaan. Just joo, ajattelin, suuret on puheet, niin-niin.
Puhelinnumerot tuli vaihdettua, sillä meillä oli meneillään bailukesä ja mies lupasi hyviä etkoja talonsa terassilla. Oli lauantai-ilta.

Maanantaina töissä valitin pitkää hiljaisuutta seuraelämässä, ja päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Minä rupean nyt käymään treffeillä! Oikein monien ihmisten kanssa. Viisi minuuttia tämän julistuksen jälkeen puhelimeni soi – lauantain nuhjuinen väsynyt ja vanhannäköinen mies soitti. Täysin asiallisesti. Hän pyysi lähtemään kanssaan jonain iltana leffaan ja kaupungille katsomaan neonvaloja.

Minä suostuin, vain koska olin juuri julistanut että nyt alkaa seuraelämä. Ja koska mies pyysi niin kiltisti, niin täysin asiallisesti. Ei soittanut keskellä yötä kännissä tai aamulla krapulassa, vaan keskellä maanantaipäivää töitten lomassa. En voinut sanoa ei, vaikka koko humpuukiukko ei yhtään kiinnostanut.

Ensimmäisillä treffeillä mentiin ajamaan carting-autoilla. Treffit sujui ihan hyvin, vaikka minä en mitään puhunutkaan. Mies oli ajatellut että ei noin ujoa voi olla olemassakaan. Silti kovasti vonkasi päästä vielä iltateelle kun toi minut kotiin. Ensitreffimme sujuivat ihan mallikkaasti, verrattuna vaikkapa ystäväni vanhempien ensitreffeihin, joilla ystäväni isä osti kyllä molemmille kahvit mutta vain itselleen kahvileivän. Tosirakkaus ei takerru moisiin pieniin yksityiskohtiin, sillä kuten lukija voi oivaltaa, parihan siitä silti syntyi.

Sitten seurasi meidän toiset treffimme, kolmannet ja sitten ei enää lasketakaan. Paitsi vuosia.


P.S. Humpuuki-ukko muuten toteutti ne suuruudenhullut suunnitelmansa.