Irtiotto

(Thelma ja Louise)

Sydämistyneenä, minä päätin kesän alussa elää. Mennä ja tehdä asioita ainaisen haikailun sijaan. Yksi kesän kohokohdista oli asuntoautoreissu kesäfestareille parhaan ystäväni kanssa.
Teininä könysimme kaikki Lepakon nurkat pihan pusikoita myöten, olimme siellä jokaisella keikalla ympäri vuoden. Kunnes olimme tarpeeksi vanhan oloisia päästäksemme Shadow-klubille. Ja sen jälkeen muihin pubeihin ja baareihin. Lukion jälkeen elämä ja opinnot veivät meidät eri poluille – yhteys ei ikinä katkennut ja tosihädässä uskouduimme aina toisillemme, vaikka etäisyyttä olisi ollut kuinka paljon.

Viime syksynä oli puhetta, että pitäisi taas tehdä jotain kivaa yhdessä, lähteä jonnekin. Tänä kesänä tartuimme tuumasta toimeen. Valitsimme rokkifestarin ja varasimme vapaata muusta elämästä. Ei muuta kuin kimpsut ja kampsut asuntoautoon, kartta räpylään ja jalka kaasulle. Eikä mitään kiirettä minnekään!
Lopullinen kohde oli Seinäjoki, mutta mihin mentiin sitä ennen ja sen jälkeen, oli vapaasti valittavissa.

Kaksi kolmekymppistä naista tien päällä kaksistaan, kiertelemässä Suomea. Tellu ja Lissu? Vai… hmm… voisikohan ilmassa olla jonkinlaista kolmenkympinkriisiä?

Leirintäalueella joku koputti oveemme kesken yöunien. Kavahdimme – kuka siellä voisi olla? Hiivimme vieretysten ovelle ja raotimme sitä varovasti. Naapuriauton nuorimies kyseli maitoa kahviinsa. Ja sai huutia siitä kun herättelee nukkuvia ihmisiä tähän aikaan!
Kello oli puoli kaksi päivällä.
Valvoimme aamuneljään ja nukuimme kahteen-kolmeen iltapäivällä. Kun viimeinen bändi soitti kolmen aikaan yöllä, oli meillä fiilikset parhaimmillaan ja olisimme voineet jatkaa vielä tuntikaupalla.

Kengät painoi, jalat oli rättiväsyneet seisomisesta ja jammailusta. Kun yön päätteeksi oli aika lähteä kohti leirintäaluetta, ei oikein kestänyt enää kävellä. Kun pääsimme pahimman lasinsirpalevyöhykkeen ohi, otin kengät pois jalasta ja kävelin sukkasillaan parin kilometrin matkan ”kotiin”. Jo helpotti!
Edessämme jalkakäytävällä oli nainen ja polkupyörä, molemmat nurin. Kohteliaat nuoretmiehet auttoivat naikkosen ja pyörän ylös. Nainen oli reilussa kännissä, huojui ja kikatteli. Vannotimme häntä olemaan ajamatta pyörällä – taluttaisi vain! Nainen jatkoi matkaa ja me juutuimme yleiseen hötäkkään.

Mutkan takaa löysimme jälleen naisen ja polkupyörän. Tällä kertaa vain pyörä oli nurin ja nainen yritti nostaa sitä pystyyn, onnistumatta. Kerta toisensa jälkeen.
- Siis mä en ole ikinä ollut niin kännissä, etten yhtä pyörää saisi pystyyn! nainen tuskaili ja nauroi. Ihminen, joka itsekin tajuaa olevansa tolkuttomassa humalassa, on kieltämättä koominen. Hänestä huokui ettei hän tee tällaista aina, vaan tämä kerta oli poikkeus. Ehkä hänkin eli hetken aikaa uudelleen menettämäänsä nuoruutta? Kuitenkin samalla tietäen, ettei enää ollut teini.
Autoimme pyörän pystyyn ja vannotimme: Ihan oikeasti, nyt ei saa ajaa pyörällä!
Nainen katsoi meitä hölmistyneenä: - Siis enhän mä ole vielä kertaakaan istunut satulassa!
Sitten hän jatkoi huojuen matkaansa, pyörän viedessä naista tien puolelta toiselle kuin sillä olisi ollut oma tahto. Mennessään nainen vielä jupisi: - Siis miten ihminen voi olla niin kännissä ettei yhtä pyörää saa pysymään pystyssä – edes taluttamalla!

Vasta reissun neljäntenä päivänä tuli se vapautunut, rentoutunut, voittamaton lomafiilis, ja tuntui siltä että emme ikinä halunneet palata kotiin. Olimme liikkeellä kahdestaan, kuin vapaina, kuin nuorina, kuin silloin kauan sitten. Ihan kuin olisimme saaneet pienen hetken teinivuosista takaisin! Viimeisenä iltana oli pakko soittaa puhelu: Ei me vielä tulla kotiin, ei haluta!
Halusimme ja saimme vielä yhden viimeisen illan.

Kun tulin reissusta kotiin, oli rytmi sekaisen ja omaan tuttuun elämään palaaminen väistämätöntä. Mieheltä meni hermot kun monena iltana istuin sängyssä hereillä ja rupattelin pitkälle yöhön, vaikka hän olisi jo pari tuntia nukkunut. Matkalla oli kivaa, mutta kotiinpaluukin on mahtavaa.

Tästä on tehtävä traditio.

Komea nainen

(Apua: Olenko minä iso??)

Istumme isolla porukalla pöydän ympärillä hämyisessä baarissa, tupakansavu täyttää ilman. Jokainen puhuu vierustoverinsa tai pikemminkin tämän vierustoverin kanssa, kovan puheensorinan katkoo välillä vielä kovaäänisemmät huudahdukset kun kiistellään tai iloitaan yhdessä.

Pöydän toiselta puolen savun läpi tuijottaa romanimies. Tuijottaa vielä hetken ja sitten nousee ja ottaa tukea pöydänsä, nojautuu sen ylitse ja sanoo minulle: Olet komea nainen.
En oikein osaa sanoa mitään takaisin, koska minun suussani sana ”komea” ei sovi millään yhteen sanan ”nainen” kanssa. Kuin varmuuden vakuudeksi mies vielä nyökkää itsekseen ja toistaa: Kyllä, todella komea.

Minusta komea nainen on suurikokoinen, isoluinen ja hieman rehevä nainen, joka kantaa itsensä hyvin; siis jos naista nyt ylipäätään on sanottava komeaksi. Sellainen lähemmäs toista metriä pitkä ja painokin ehkä lähempänä kolminumeroista lukua.

Iskee hurja ajatus mieleen: Onko minusta tullut iso?

Minä olen lihonut yli kymmenen kiloa noin viiden vuoden aikana. Kiloista suurin osa on tullut viimeisen reilun vuoden aikana, uuden lääkkeen myötä. Ja suuntaus tuntuu jatkuvan samanlaisena. Inhoan itseäni kun tunnen olevani läski. Silloin en kestä katsoa peiliin. Vanhat tiukat housut ei enää mahdu päälle.

Ystäväni kysyi vuosi pari sitten, olenko tarkoituksella lihottanut itseäni. Hänestä minä olin muuttunut niin paljon terveemmän näköiseksi. Ei enää luut törröttäneet. Se oli kiva kuulla.
Mutta kohtuus kaikessa, nyt minua jo alkaa huolestuttaa. Tietenkään minun kymmenen kilon huoleni ei ole suuri huoli sen rinnalla, että joku ihminen saattaa painaa sata kiloa liikaa. Mutta se on silti minun huoleni ja minua harmittaa se. Ostan vihanneksia ja kasviksia jotka lojuvat jääkaapissa kunnes mätänevät. Heitän vanhoja pieneksikäyneitä vaatteita pois vaikka kasvuni pitäisi olla päättynyt jo yli kymmenen vuotta sitten. Kun keksin jonkin hyvän kevyen herkun, olenkin allerginen sille ja raavin ihoni verille.

En halua olla komea!!

Sydämeni vuotaa verta

Sydämeni vuotaa verta – miten hyvältä tuo fraasi kuulostaakaan! Romanttiselta, rakkaudesta riutuvalta.

Mutta minun sydämeni vuotaa verta. Läpät falskaa ja joku reikäkin siellä kai on. En nimittäisi itseäni sydänsairaaksi, vaikka kai minä sitä jollain tapaa olen. Minusta sydänsairas ihminen on vakavasti sairas, jopa kuolemansairas joissain tapauksissa. En myöskään voi kertoa teille sydänviastani, sillä en koe että minulla olisi sydänvika. Minun sydämessäni vain on muutamia pieniä epänormaaliuksia.

Epänormaaliudet oireilivat ensimmäisen kerran vuosi sitten. Säikäyttivät. Lääkäri lähetti sairaalaan. Oireet loppuivat kun mies ajoi matkalla sairaalaan hädissään isoon kuoppaan ja koko auto tärähteli raivokkaasti ylös alas. Meni rytmi kohdalleen.
Seuraavalla kerralla rytmi säikähti takaisin sijoilleen sairaalassa kun saatiin piuhat paikoilleen. Sitä seuraavalla kerralla päästiin sitten kardioversioon asti. Minua jännitti hirmuisesti, pelotti suorastaan. Kysyin hoitajilta, tehdäänkö minulle samoin kuin potilaille telkkarissa Teho-osastossa. Hoitaja nauroi ja sanoi että juu, mutta sinä et nouse kahta metriä ilmaan kun jysäytetään.

Niin tuli tutuksi kardiologit ja sydänultrat, ekg:t sun muut. Lääkkeitä kokeiltiin, muutettiin, lisättiin, vaihdettiin. Joka kerta eri kardiologi mutta aina sama ajatus: on kyllä todella harvinaista tällainen näin nuorella naisella. Viime kerralla kardiologi oli päättäväinen: Täytyy löytyä syy. Ja taas ultrattiin. Ja nyt seuraillaan vaan ja ollaan tyytyväisiä.

Kun sydän sairastaa, niin sairastuu myös mieli jollain tapaa. Ensin sitä etsii tietoa. Pelkää. Selaa internetiä ja plärää esitteitä. Aina sama kauhu: jokaisella sivulla tuntuu toistuvan ”aivoinfarkti”, ”aivoveritulppa”, ”10%" ja muita pelottavia lukuja. Minä luin asiasta kerran ja selasin sen jälkeen aina sellaisten kohtien yli. Teen niin vieläkin, koska asia on niin pelottava ja vaikea kohdata. Ei tämä sydänvaiva minua luultavasti tapa, mutta joskus tuntuu että kuolemakin voisi olla parempi vaihtoehto kuin… jonain päivänä sanon sen ääneen, suurimman pelkoni, jonain päivänä kirjoitan vielä siitä.

Tiedonhaun jälkeen alkoi asian hyväksyminen. Yritin ymmärtää, sopeutua, soveltaa ajatuksiani. Kehitin siitä jopa huumoria. Mutta sitä ei kovin moni muu tunnu ymmärtävän!

Luin internetistä, että vaikka vaivani on ikäisilläni harvinaista, niin jonkin tutkimuksen mukaan sitä esiintyy myös tyypillisenä nuorilla, pitkäraajaisilla naisilla. Mielenkiintoinen tutkimus, mitenhän sekin on tehty – kaikkien potilaitten ja terveen vertailuryhmän jalat ja kädet mitattu? Minulla on kyllä pitkät jalat ja tunnetusti jos levitän kädet suoriksi sivuille niin ne täyttää koko huoneen ja niillä yltää vaikka mihin.

Luin, että reikä on siellä sydämessä yleensä jo lapsena, mutta alkaa vaivata vasta aikuistuessa. Minun sydänvaivani alkoivat juuri ennen 30-vuotissyntymäpäivääni. Olen siis nyt aikuinen, kolmekymppisenä. Jo oli aikakin?

Joskus kun löhötään vaan ja haluaisi jotain, eikä kukaan jaksa vaivautua hakemaan sitä mitä halutaan, kukin keksii syyn miksei voi nousta. Yksi sanoo: Päätä särkee. Toinen sanoo: On vatsa niin täysi että ei voi liikkua. Kolmas sanoo: Olen niin väsynyt että nukahdan justiinsa. Minä sanon: Minulla on reikä sydämessä.
Tai: Minun sydämeni vuotaa verta. Mä voitan!
Minusta se on tosi hyvä juttu mutta saan nauraa yksinäni, sillä tuolla lohkaisulla saan yleensä aikaan vain hiljaisuuden. Ihmiset eivät tiedä miten suhtautua. Jopa rakkaimmat läheiseni hämmentyivät aluksi.

Hei kaverit, minä elän! Minä pelkään, minä itken, minä nauran, minä menen ja minä teen.