Faktaa ja fiktiota

Joitain vuosia sitten aloitin uuden harrastuksen. Harrastus otti hiljalleen valtaa, ja muuttui jopa elämäntavaksi niellen valtaosan vapaa-ajastani. Etenin harrastuksessani aika mukavasti, ja se johti omien taitojen testaamiseen kokeissa ja kilpailuissa. Niissäkin meni aika mukavasti, ja se puolestaan johti ei-toivottuihin lieveilmiöihin.

Kun osallistuu kilpailuihin, tutustuu ihmisiin ja saa uusia kokemuksia. Sehän on pelkästään positiivista, eikö? Mutta samalla muut alkavat tuntea sinua. Tai sanotaan niin, että vaikka itse koet tuntevasi vasta joitain ihmisiä, niin yhtäkkiä todella monet tietävät sinut. Näinkö julkisuus syntyy?

On ollut todella hämmentävää, että ihmiset, joita en muista koskaan tavanneeni, puhuttelevat nimeltä tietäen kuka olen. Tai ventovieraat kertovat nähneensä minut jossain kilpailussa. Oli jopa hieman kauhistuttavaa, kun eräs ihminen kertoi nähneensä minun autoni sinä-ja-sinä päivänä sen-ja-sen kaupan parkkipaikalla, ja minä en edes tiennyt tämän ihmisen nimeä enkä ollut mielestäni koskaan aiemmin puhunut hänen kanssaan. En koskaan tule tottumaan siihen.
 Viime vuosina on pitänyt ruveta miettimään, mitä sanoo missäkin paikassa ja seurassa ääneen. Ja millaisen vaikutelman itsestään antaa. Olen hiljainen ja ujo, ja yleensä vakava ilme naamalla. Siitä saa helposti ylenkatsovan vaikutelman, vaikka se ei ole tarkoitus. Pitää yrittää olla ystävällinen ja avulias etenkin uusia harrastajia kohtaan, jotta he tuntisivat olonsa tervetulleiksi, ja uskaltaisivat tulla kysymään mieltään askarruttavista asioista. Silloinkin, kun minulla on paha mieli tai huono päivä.

Nautin harrastuksestani ja viihdyn treenikavereitteni kanssa varsin erinomaisesti. Mutta sitten on se kääntöpuoli. Miksi ihmisten pitää puhua pahaa? Miksi pahaa puhutaan selän takana, miksei suoraan kasvotusten jos jotain sanottavaa on? Tulisin paljon paremmin toimeen, kun en tietäisi, mitä minusta puhutaan. Mutta toisaalta, jospa puheissa onkin jokin totuuden siemen mukana, ja minun olisi syytä korjata käytöstäni? Sitä varten minun pitäisi tietää, mitä minusta puhutaan.

Toisaalta ihmettelen, että jos jokin minun asiani askarruttaa jonkun mieltä niin paljon, että siitä pitää kysellä joltain toiselta ja spekuloida ja vatvoa asiaa ja epäillä olemattomia; niin miksei tämä ketä asia kiinnostaa niin kovasti, voi kysyä suoraan minulta miten asia on? Olisiko se liian tylsää?

Kysyn välillä joltain luottohenkilöltäni, mitä hän on kuullut minusta puhuttavan. Yleensä ei onneksi mitään erityistä, ehkä mahdollisilla suunnitelmillani on spekuloitu. Joskus on ollut jotain aivan käsittämättömiä juttuja, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen – näille jaksan aina nauraa makeasti! Ja lähinnä se naurattaa, miten näen mielessäni näitten ihmisten pohtivan kyseistä asiaa. Että joku jaksaakin kuluttaa aikaansa minun elämäni vatvomiseen! Vielä viime kevääseen asti jaksoin suhtautua kaikkiin itseäni koskeviin juoruihin ja paskanpuhumiseen positiivisesti.

Kun henkilöstä kirjoitetaan julkisesti paskaa ja valheita ne faktoina esittäen, ihan nimeltä mainiten ja olettaen että lukijat tietävät kuka on kyseessä, niin onko silloin jokin tietty tunnettuuden ja menestyksen raja ylitetty?
Ja jos kirjoittaja käyttää sopimattoman paljon aikaa ja vaivaa tällaisten kirjoitusten laatimiseen, poimien pienen ripauksen tositapahtumasta ja pyörittelee ja suurentelee siihen ympärille aivan omanlaisensa juonen ja tarinan ja esittää sen totuutena, niin minkä rajan hän silloin ylittää? Hulluudenko?
Jossain vaiheessa ylittyy raja, mikä on soveliasta ja järkevää, ja mikä on jopa pelottavaa ja mielipuolista.

Kun jouduin kohtaamaan nämä asiat, en enää pystynytkään suhtautumaan pelkästään positiivisesti. Harmitti, että joku varmasti luki ne tekstit. Harmitti, että minusta kirjoitettiin perättömiä asioita, ja vielä tyylikkäästi ja tosiasioina esitettyinä. Harmitti, että jotkut lukijat saattoivat uskoakin niin tapahtuneen, kuin kirjoitettiin.

Minä en ottanut kantaa. Minä en provosoitunut. Minä olen vain sulkenut harmistuksen itseeni. Minä odotin, että hulluus toisi itse itsensä esille, enkä lähtenyt sitä ruokkimaan.

Jouduin entistä tarkemmin pohtimaan, mitä tein ja sanoin missäkin. Tuntui, että pelkkä todellisuudessa tapahtunut käsipäivää saattaisi koska vain muuttua julkisesti kirjoitetussa jutussa nyrkkitappeluksi.

Juoruilu ei kuitenkaan saa aina alkuaan tahallisesti. Eräs ulkomainen arvostettu vierailija kävi Suomessa luennoimassa. Kahvipöydässä, monien ihmisten huomion keskipisteenä ollessaan, mainittiin minut nimeltä, ja luennoitsija toi erään yksityisasiani esille julkisesti. Olen täysin vakuuttunut siitä, että hän ei halunnut minulle pahaa, vaan hän halusi tuoda esille oman näkökantansa muuhun asiaan ja mainitsi minut vain esimerkkinä. Uskon että hän ei tiennyt, että suuri osa läsnäolleista tunnisti minun nimeni ja niin minun yksityisasiani lähti kulkemaan suusta suuhun, epämääräisenä ”tietona”, ilman oikeaa faktatietoa. Jo saman päivän iltana asiaani kauhisteltiin toisaalla.
Uskon vilpittömästi, että luennoitsija ei tarkoittanut minulle pahaa, hän vain oli todella ajattelematon.

Eikä minua tuolloin harmittanut se, että minun asiaani, faktaan perustuvaa mutta täysin epämääräistä versiota siitä, leviteltiin ympäriinsä. Jokainen voi minulta itseltäni suoraan tulla kysymään, mikä tilanne oikeasti on. Mutta tällä kertaa sen takia joutui arvostelun kohteeksi kokonainen suuri organisaatio, jonka toimintamallia epäiltiin minun tapaukseni vuoksi. Se harmittaa ihan kamalasti juuri nyt, sen takia on todella paha mieli.

Mersu

Rengasmies: Niin mitäs sulle sais olla?
Taivastelija: Vaihdetaan talvirenkaat.
R: Sulla on omat renkaat mukana?
T: Joo.
T: Mikä auto sulla on?
T: Mersu.
R (kirjoittaa jonotuslistaan): Mikä malli?
T (pohtii): ... Farmari.
R: ... - ... se on varmaan se TURmuminaaKOOepäselväSI?
T: Ei kun se on valkoinen.
(Hiljaisuus. Tuijotus. Tajuan että rengasmies ei puhunutkaan väreistä.)
R: ... - ... Joo. Mene tonne istumaan ja odottamaan.

Sitten kun tuli autoni vuoro, kutsuttiin sisälle huoltotilaan "Valkoinen mersu ja tyttö".
Ja laskutukseen kutsuttiin "Mersutyttö". Kätevää.

Hyvä vuosi

Nimeni viivattiin yli kardiologian osaston potilasluettelosta parisen vuotta sitten. Olin liian hyväkuntoinen, normaali terveyskeskuslääkärin satunnainen tarkastus riittää. Samalla meiningillä voisin kuulemma jatkaa kuusikymppiseksi asti, sitten voi palata asiaan. Hyvä niin!

Kun olin ollut kaksi ja puoli vuotta rytmihäiriötön, alkoi lääkkeitten syöminen tuntua turhalta. Etenkin kun niitä ei muistanut ottaa säännöllisesti ja se aiheutti ns. vieroitusoireita. Beetasalpaaja sitä paitsi poistaa fyysisistä suorituksista sen terävimmän kärjen, estää sydämen nousun maksimisykkeeseen. Tuntui, että aina ns. kunto loppui kesken, se lopullinen potku jäi puuttumaan.

Reilu vuosi sitten marssin uuden kardiologin puheille, hän ultrasi ja totesi pumpun jotakuinkin normaaliksi. Ei hätää. Ei muutoksia. Ei merkittäviä vuotoja. Hyvä supistuminen. Kaikki hyvin.
Otin esille lääkkeitten lopettamisen. Lääkäri sanoi että se on mahdollista, mutta ei suositeltavaa. Taisi arvata minun ajatukseni ja aikeeni, ja kertoi miten se tehdään, vaikka ei voisi sitä suositellakaan.
- Voit saada hyvää aikaa yhden vuoden, tai yhden viikon. Kukaan ei voi sitä tietää. Joka tapauksessa voi olla, että sen jälkeen kontrollia on taas vaikea saavuttaa.

Syyskuussa vuosi sitten meillä oli suuri koettelemus, parin päivän pituinen veto ympäri vuorokauden. Päätin, että jos siitä selviän kunnialla, annan itselleni luvan lopettaa lääkkeet. Kunniaa tuli yllin kyllin, ja toistaiseksi viimeinen pilleri toista lääkettä meni alas silloin. Toinen lääke piti vieroittaa pitkän ajan kuluessa, pikku hiljaa. Valitettavasti se ei onnistunut.
En voi olla ilman beetasalpaajaa, mutta tasapainoilen ja etsin sitä rajaa, jossa on on hyvä olla ja jossa tehot ei katoa.

Sitä ns. hyvää aikaa on eletty nyt reilusti yli vuoden ajan.