Pelko

Kun olin pieni, pelkäsin neljää asiaa: pimeää, yksin olemista, humalaisia ja väkivaltaa.

Pimeän pelon selittää mielestäni se, että ihminen helposti pelkää sitä mitä ei tiedä, ja pimeässä ei voi nähdä, eli tietää, mitä siellä on. Lisäksi joskus ennen muinoin ihmisen on pitänyt osata olla varuillaan pimeässä vaanivien vaarojen, petojen ja muiden vihollisten varalta. Pimeän pelko on siis jollain tapaa järkevää ja selitettävissä, jopa loogista.

Lapsen yksin olemisen pelko selittynee sillä, että ihminen on laumaeläin, sosiaalinen olento, ja erityisesti lapsi on riippuvainen ja tiiviisti yhteydessä vanhempiinsa, perheeseensä, ystäviinsä ja muuhun lähipiiriin. Tarhassa, koulussa ja ulkona kavereitten kanssa ollessa ympärillä on jatkuvaa hälinää ja muita ihmisiä, ja ero tyhjään ja hiljaiseen kotiin on valtava. Lapsi ei voikaan olla vastuussa yksin omasta turvallisuudestaan ja kotinsa ja itsensä puolustamisesta, joten sikäli myös lapsen yksinolemisen pelko on järkevää.

Lähes kaikki ovat lapsena pelänneet olla yksin kotona. Mitä silloin pelätään? Vastaus on aika yksiselitteinen: murhaajaa! Näin oli silloin kun minä olin pieni, ja näin on tuttavapiirini lasten kanssa yhä.

Minä pelkäsin pienenä jostain syystä todella paljon puliukkoja ja humalaisia ja ihmisiä jotka korottivat ääntään vihaisesti tai käyttäytyivät väkivaltaisen oloisesti. Muistan, kuinka meillä päin liikkui eräs vanha mies, minun lapsensilmissäni puliukko, joka aina tuli, ojensi kätensä ja koski tai yritti koskea minua poskelle. Muistan kuinka istuin lastenvaunuissa enkä päässyt karkuun. Muistan, kuin mies sanoi minulla olevan kauniit silmät, Pikku prinsessa, niin hän aina sanoi, ja ojensi kätensä. Se ahdisti ja kauhistutti kovasti. Pelkäsin sitä miestä vuosikausia, vielä silloinkin kun pystyin juoksemaan karkuun, toiselle puolelle taloa tai toiselle kadulle jos näin miehen jossain.

Puliukkokammo hellitti teini-iän myötä, mutta väkivallan pelko on jäänyt. Minua ei ole tietääkseni kohdeltu kaltoin, mutta silti kun joku alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti, minulla alkaa hälytyskellot soida, pakoon-pakoon, pois! En osaa selittää, mistä tämä pelko johtuu. Vai onko sekin vain geeneistä kumpuava eloonjäämiseen johtava vietti, joka on joillain meistä voimakkaampi kuin toisilla?

Olen yllättäen tullut tilanteeseen, jossa olen huomannut välillä pelkääväni tiettyä ihmistä. Sen täytyy olla tervettä pelkoa, jos pelkää oman hyvinvointinsa, koskemattomuutensa ja eloonjäämisensä puolesta. Kuinka realistinen pelko on, siis onko sille todellista syytä, sitä en osaa arvioida. Jostainhan ne murhat ja tapotkin saa alkunsa, eikö? Niin ajattelen kun päästän mielikuvitukseni valloilleen. Olen ihan naurettava, eihän tässä mitään hätää ole, niin ajattelen kun yritän vakuuttaa pelkoni olevan turha.

Päivän valossa ei mitään hätää tunnukaan olevan, mutta pimeässä ja yksin tilanne on toinen.

Onko hiljaisuus hyvä merkki: ei ole vaaraa – vai onko se huono merkki, jokin vaanii hiljaa varjoissa? Tyyntä myrskyn edellä?

Minä en voi kuin odottaa ja hillitä mielikuvitukseni yksin ollessa. Pitää pään kylmänä.

Faktaa ja fiktiota

Joitain vuosia sitten aloitin uuden harrastuksen. Harrastus otti hiljalleen valtaa, ja muuttui jopa elämäntavaksi niellen valtaosan vapaa-ajastani. Etenin harrastuksessani aika mukavasti, ja se johti omien taitojen testaamiseen kokeissa ja kilpailuissa. Niissäkin meni aika mukavasti, ja se puolestaan johti ei-toivottuihin lieveilmiöihin.

Kun osallistuu kilpailuihin, tutustuu ihmisiin ja saa uusia kokemuksia. Sehän on pelkästään positiivista, eikö? Mutta samalla muut alkavat tuntea sinua. Tai sanotaan niin, että vaikka itse koet tuntevasi vasta joitain ihmisiä, niin yhtäkkiä todella monet tietävät sinut. Näinkö julkisuus syntyy?

On ollut todella hämmentävää, että ihmiset, joita en muista koskaan tavanneeni, puhuttelevat nimeltä tietäen kuka olen. Tai ventovieraat kertovat nähneensä minut jossain kilpailussa. Oli jopa hieman kauhistuttavaa, kun eräs ihminen kertoi nähneensä minun autoni sinä-ja-sinä päivänä sen-ja-sen kaupan parkkipaikalla, ja minä en edes tiennyt tämän ihmisen nimeä enkä ollut mielestäni koskaan aiemmin puhunut hänen kanssaan. En koskaan tule tottumaan siihen.
 Viime vuosina on pitänyt ruveta miettimään, mitä sanoo missäkin paikassa ja seurassa ääneen. Ja millaisen vaikutelman itsestään antaa. Olen hiljainen ja ujo, ja yleensä vakava ilme naamalla. Siitä saa helposti ylenkatsovan vaikutelman, vaikka se ei ole tarkoitus. Pitää yrittää olla ystävällinen ja avulias etenkin uusia harrastajia kohtaan, jotta he tuntisivat olonsa tervetulleiksi, ja uskaltaisivat tulla kysymään mieltään askarruttavista asioista. Silloinkin, kun minulla on paha mieli tai huono päivä.

Nautin harrastuksestani ja viihdyn treenikavereitteni kanssa varsin erinomaisesti. Mutta sitten on se kääntöpuoli. Miksi ihmisten pitää puhua pahaa? Miksi pahaa puhutaan selän takana, miksei suoraan kasvotusten jos jotain sanottavaa on? Tulisin paljon paremmin toimeen, kun en tietäisi, mitä minusta puhutaan. Mutta toisaalta, jospa puheissa onkin jokin totuuden siemen mukana, ja minun olisi syytä korjata käytöstäni? Sitä varten minun pitäisi tietää, mitä minusta puhutaan.

Toisaalta ihmettelen, että jos jokin minun asiani askarruttaa jonkun mieltä niin paljon, että siitä pitää kysellä joltain toiselta ja spekuloida ja vatvoa asiaa ja epäillä olemattomia; niin miksei tämä ketä asia kiinnostaa niin kovasti, voi kysyä suoraan minulta miten asia on? Olisiko se liian tylsää?

Kysyn välillä joltain luottohenkilöltäni, mitä hän on kuullut minusta puhuttavan. Yleensä ei onneksi mitään erityistä, ehkä mahdollisilla suunnitelmillani on spekuloitu. Joskus on ollut jotain aivan käsittämättömiä juttuja, joilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen – näille jaksan aina nauraa makeasti! Ja lähinnä se naurattaa, miten näen mielessäni näitten ihmisten pohtivan kyseistä asiaa. Että joku jaksaakin kuluttaa aikaansa minun elämäni vatvomiseen! Vielä viime kevääseen asti jaksoin suhtautua kaikkiin itseäni koskeviin juoruihin ja paskanpuhumiseen positiivisesti.

Kun henkilöstä kirjoitetaan julkisesti paskaa ja valheita ne faktoina esittäen, ihan nimeltä mainiten ja olettaen että lukijat tietävät kuka on kyseessä, niin onko silloin jokin tietty tunnettuuden ja menestyksen raja ylitetty?
Ja jos kirjoittaja käyttää sopimattoman paljon aikaa ja vaivaa tällaisten kirjoitusten laatimiseen, poimien pienen ripauksen tositapahtumasta ja pyörittelee ja suurentelee siihen ympärille aivan omanlaisensa juonen ja tarinan ja esittää sen totuutena, niin minkä rajan hän silloin ylittää? Hulluudenko?
Jossain vaiheessa ylittyy raja, mikä on soveliasta ja järkevää, ja mikä on jopa pelottavaa ja mielipuolista.

Kun jouduin kohtaamaan nämä asiat, en enää pystynytkään suhtautumaan pelkästään positiivisesti. Harmitti, että joku varmasti luki ne tekstit. Harmitti, että minusta kirjoitettiin perättömiä asioita, ja vielä tyylikkäästi ja tosiasioina esitettyinä. Harmitti, että jotkut lukijat saattoivat uskoakin niin tapahtuneen, kuin kirjoitettiin.

Minä en ottanut kantaa. Minä en provosoitunut. Minä olen vain sulkenut harmistuksen itseeni. Minä odotin, että hulluus toisi itse itsensä esille, enkä lähtenyt sitä ruokkimaan.

Jouduin entistä tarkemmin pohtimaan, mitä tein ja sanoin missäkin. Tuntui, että pelkkä todellisuudessa tapahtunut käsipäivää saattaisi koska vain muuttua julkisesti kirjoitetussa jutussa nyrkkitappeluksi.

Juoruilu ei kuitenkaan saa aina alkuaan tahallisesti. Eräs ulkomainen arvostettu vierailija kävi Suomessa luennoimassa. Kahvipöydässä, monien ihmisten huomion keskipisteenä ollessaan, mainittiin minut nimeltä, ja luennoitsija toi erään yksityisasiani esille julkisesti. Olen täysin vakuuttunut siitä, että hän ei halunnut minulle pahaa, vaan hän halusi tuoda esille oman näkökantansa muuhun asiaan ja mainitsi minut vain esimerkkinä. Uskon että hän ei tiennyt, että suuri osa läsnäolleista tunnisti minun nimeni ja niin minun yksityisasiani lähti kulkemaan suusta suuhun, epämääräisenä ”tietona”, ilman oikeaa faktatietoa. Jo saman päivän iltana asiaani kauhisteltiin toisaalla.
Uskon vilpittömästi, että luennoitsija ei tarkoittanut minulle pahaa, hän vain oli todella ajattelematon.

Eikä minua tuolloin harmittanut se, että minun asiaani, faktaan perustuvaa mutta täysin epämääräistä versiota siitä, leviteltiin ympäriinsä. Jokainen voi minulta itseltäni suoraan tulla kysymään, mikä tilanne oikeasti on. Mutta tällä kertaa sen takia joutui arvostelun kohteeksi kokonainen suuri organisaatio, jonka toimintamallia epäiltiin minun tapaukseni vuoksi. Se harmittaa ihan kamalasti juuri nyt, sen takia on todella paha mieli.

Mersu

Rengasmies: Niin mitäs sulle sais olla?
Taivastelija: Vaihdetaan talvirenkaat.
R: Sulla on omat renkaat mukana?
T: Joo.
T: Mikä auto sulla on?
T: Mersu.
R (kirjoittaa jonotuslistaan): Mikä malli?
T (pohtii): ... Farmari.
R: ... - ... se on varmaan se TURmuminaaKOOepäselväSI?
T: Ei kun se on valkoinen.
(Hiljaisuus. Tuijotus. Tajuan että rengasmies ei puhunutkaan väreistä.)
R: ... - ... Joo. Mene tonne istumaan ja odottamaan.

Sitten kun tuli autoni vuoro, kutsuttiin sisälle huoltotilaan "Valkoinen mersu ja tyttö".
Ja laskutukseen kutsuttiin "Mersutyttö". Kätevää.

Hyvä vuosi

Nimeni viivattiin yli kardiologian osaston potilasluettelosta parisen vuotta sitten. Olin liian hyväkuntoinen, normaali terveyskeskuslääkärin satunnainen tarkastus riittää. Samalla meiningillä voisin kuulemma jatkaa kuusikymppiseksi asti, sitten voi palata asiaan. Hyvä niin!

Kun olin ollut kaksi ja puoli vuotta rytmihäiriötön, alkoi lääkkeitten syöminen tuntua turhalta. Etenkin kun niitä ei muistanut ottaa säännöllisesti ja se aiheutti ns. vieroitusoireita. Beetasalpaaja sitä paitsi poistaa fyysisistä suorituksista sen terävimmän kärjen, estää sydämen nousun maksimisykkeeseen. Tuntui, että aina ns. kunto loppui kesken, se lopullinen potku jäi puuttumaan.

Reilu vuosi sitten marssin uuden kardiologin puheille, hän ultrasi ja totesi pumpun jotakuinkin normaaliksi. Ei hätää. Ei muutoksia. Ei merkittäviä vuotoja. Hyvä supistuminen. Kaikki hyvin.
Otin esille lääkkeitten lopettamisen. Lääkäri sanoi että se on mahdollista, mutta ei suositeltavaa. Taisi arvata minun ajatukseni ja aikeeni, ja kertoi miten se tehdään, vaikka ei voisi sitä suositellakaan.
- Voit saada hyvää aikaa yhden vuoden, tai yhden viikon. Kukaan ei voi sitä tietää. Joka tapauksessa voi olla, että sen jälkeen kontrollia on taas vaikea saavuttaa.

Syyskuussa vuosi sitten meillä oli suuri koettelemus, parin päivän pituinen veto ympäri vuorokauden. Päätin, että jos siitä selviän kunnialla, annan itselleni luvan lopettaa lääkkeet. Kunniaa tuli yllin kyllin, ja toistaiseksi viimeinen pilleri toista lääkettä meni alas silloin. Toinen lääke piti vieroittaa pitkän ajan kuluessa, pikku hiljaa. Valitettavasti se ei onnistunut.
En voi olla ilman beetasalpaajaa, mutta tasapainoilen ja etsin sitä rajaa, jossa on on hyvä olla ja jossa tehot ei katoa.

Sitä ns. hyvää aikaa on eletty nyt reilusti yli vuoden ajan.

Pu(o)lassa

Pari vuotta sitten saimme naisporukalla päähämme lähteä autolla etelä-Puolaan. Koska kaikilla oli rahavarat vähissä, ja ajokortillisia kuskiehdokkaita jopa kolme viidestä, päätimme ajaa sinne yhtä kyytiä Via Balticaa pitkin.

Varasimme netin kautta tallinnalaiselta autovuokraamolta tila-auton. Etupenkillä matkustaisi kuski ja kartturi, keskimmäisellä penkillä kaksi muuta ja takapenkille pedataan peti lepovuorossa olevalle kuskille.

Matkustimme Tallinnaan lautalla ja autonvuokraaja oli meitä satamassa vastassa. Hän vei meidät toimistolleen, jossa laadittiin paperit ja matka pääsisi alkuun. Autovuokraamon pihalla oli monta autoa rutussa. Itse asiassa kaikki paitsi meidän tila-automme. Ei taida olla kovin kannattavaa pitää autovuokraamoa Eestissä, jos kaikki autot palautetaan lunastuskunnossa? Vuokraaja esitteli ruttuautot, ja kaikki oli naisten ajamia. Sinänsä reipas mies, sillä meidän seurueemme koostui viidestä nuoresta naisesta.

”Nainen aja, tule auto vastaan, nainen aja vaan, lähte nokka pois!”
 Saimme perusteellisen esittelyn vuokra-autostamme. Eestinkieli herätti jonkin verran hilpeyttä, ja nuoret kortittomat kartturimme vetäytyivät taka-alalle. Me kolme naiskuskia yritimme parhaamme mukaan ottaa asian vakavasti ja imeä kaiken tiedon itseemme.

”Teille tule kylma, tästa laitta uuni päälle!” mies selosti ja esitteli lämmistyslaitteen säätöjä.
Hihitimme ja nyökyttelimme. Kerrassaan hassu kieli.

”Mita jos rengas puhke? Kerronko ma teille mita tehda? Ei, en ma kerro, jos rengas puhke, te hakea apun iso mies!”
Kihikihi.

”No kylla ma kerron. Jos rengas puhke, nin täälta löyty uusi ehja rengas. Jos tarvi nosta auto, niin täälla on kohta mihin laitta tunki.”

Mies käy selälleen auton viereen ja työntää kätensä syvälle auton alle.
”Sa kokeilet kädella täältä, kokeilet ja tunte täälla muna pystyssä!”

Kaksi kolmesta kuskista menetti tässä vaiheessa itsehillintänsä ja hirnui ja hohotti valtoimenaan koko auton loppuesittelyn ajan. Sille hekotukselle ei tullut loppua pitkään aikaan.

Alkoi rankka ajo Baltian ja Puolan läpi. Baltian läpi ajaminen oli helppoa, sillä tie on hyvää ja suoraa. Puolan puolella taas jokainen pikkuruinen kyläpahanenkin joutuu vastaamaan omasta tieosuudestaan, ja varallisuuden mukaan tie on sitten uutta asfalttia tai kuoppaista hiekkatietä tai kaikkia eri variaatioita näitten väliltä. Välillä kaistat oli leveitä ja reunuksetkin tilavia, välillä piti olla tarkkana, että ei tippunut tieltä jos joku tuli vastaan.

Menomatkalla ajoimme noin 24 tuntia yhtä soittoa, paluumatkalla hieman enemmän. Harhaan emme ajaneet kertaakaan. Minä otin ensimmäisenä lepovuoron, koska pystyn aika hyvin nukkumaan missä ja koska vain. Tai ainakin vajoamaan sellaiseen horrostilaan. Oma ajovuoroni alkoi siis vasta puolenyön aikaan kun olimme päässeet Liettuasta Puolan puolelle.

Ajelin kaikessa rauhassa ja kartturini opetteli lukemaan karttaa ja piti yllä keskustelua. Molemmat muut kuskit nukkuivat. Tien varressa näkyi peuroja. Pimeässä lokakuun yössä ajoimme pienten puolalaisten kylien läpi – niin hassulta kuin se tuntuukin, ”iso” via Baltica kulkee Puolassa ihan keskeltä pikkuruisia kyläpahasia. Köyhyys maaseudulla on paikoin sydäntäsärkevää.

Kartturi jututti ja jututti ja se alkoi jo vähän ärsyttääkin. Kaksi tuntia ajettu, ja seuraava kuski kuorsaa, mennään siis vielä tunti. Tien poskessa on rekka pysähtyneenä ja mies tien laidassa huitoo apua. Vilkutan ja olen vilpittömästi pahoillani, mutta en uskalla pysäyttää. Kaveri vieressä tekee hyvää työtä kun jututtaa koko ajan ja pitää hereillä.

Kolme tuntia ajettu, ja toinenkin kuski nukahtanut, jatketaan siis vielä koska ei väsytä ja seuraava kuski on sitten ainakin levännyt. Tie on käsittämättömän kapea ja tien reunassa aikamoinen pudotus asfaltilta penkalle. Ajan keskellä tietä, muhkuraiset kaistamerkit keskellä auton alla, kun muuta liikennettä ei ole. Nyt on jo käsitelty Persianlahden sota ja Saddamkin. Voisko toi olla välillä hiljaa? Mä haluaisin olla rauhassa hetken.

Neljä tuntia mennyt, ja peura hyppää tielle auton eteen! Iiik! Ai, se olikin tahra tuulilasissa. Kun tämä sattui neljännen kerran, ja taas melkein tein täysin turhan ja riskialttiin äkkijarrutuksen, katsoimme parhaaksi etsiä lähimmän mahdollisen paikan pysähtyä.

Bensa-asema tuli pian vastaan, kaarsin pihaan, pysäköin ja annoin unen tulla niille sijoilleen. Jonkin ajan kuluttua toinen kuski herää etupenkiltä tuijotukseen. Venäläiset miehet tuijottaa ikkunoista sisään.
- BUU!! kaveri huutaa ja hyppää pystyyn. Ukot häipyvät. Kaveri herättää kartturin, he kipittävät bensa-asemalle hakemaan kahvia-to-go ja sysäävät minut takapenkille nukkumaan, ja matka jatkuu pikaisesti. Tänne ei jäädä!

Heräilen takapenkillä vähän väliä, asento ei ole hyvä ja paikkoja kolottaa. Aamupäivällä kaverit ei tiedä missä ovat kartalla, ajavatko oikeaa tietä, ja etenkin ajavatko sitä oikeaan suuntaan. Tietyöt ja kiertotiet on sotkeneet heidän ajatuksensa. Vilkaisen karttaa makuultaan ja kyselen mitä nimiä ja etäisyyksiä ja tienumeroita kylteissä näkyy. Nopeasti paikallistan meidät kartalta ja vahvistan, että suunta ja reitti on oikea ja vaivun takaisin uneen. Joskus navigointi on helpompaa, kun ei itse katsele ympärille.

Puolen päivän aikaan vaihdamme kuskin koko yön nukkuneeseen henkilöön ja minä hyppään kartturin paikalle. Koko aamuyön ja aamupäivän ajanut kuski menee petiin. Jonkin ajan kuluttua takapenkiltä kuuluu omituista puhetta ja kaveri huitoo kädellä korkealle ilmaan. Oli kuulemma nähnyt jotain haamumaisia kasvoja leijumassa siinä ja kädellä kokeillut, oliko ne siinä todella. Väsymys luo hallusinaatioita.

Hotellimme on oikein konferenssihotelli, ja se sijaitsee matkakohteemme eteläpuolella sijaitsevassa pikkukaupungissa, jonka nimessä on puolalaiseen tapaan suunnaton määrä s, c ja z-kirjaimia, jotka kaikki oletettavasti kuitenkin lausutaan vain yhtenä lyhyenä suhahduksena. Paikan nimi oli meille oikeastaan mahdoton kirjoittaa, ja lausuttuna taas melkoisen rivon kuuloinen.

Kukaan missään ei tunnu puhuvan englantia tässä maassa, ei edes nuoret ihmiset. Saksaa sen sijaan puhutaan, ja minä joudun muistelemaan ja herättämään henkiin vanhaa huonoa koulusaksaani. Onneksi paikallisten saksa tuntuu olevan samaa tasoa.

Puolassa on paljon kylttejä – joka puolella ja joka asialle. Osa on mainoskylttejä, osa opasteita, mutta ulkomaalaisen on vaikea ottaa niistä selvää. Illalla tulemme risteykseen, jossa on paljon kylttejä, ja monessa niistä on sen meidän etsimämme pikkukaupungin nimi. Ainakin kolmeen eri suuntaan siis. Valitsemme sattumanvaraisesti yhden oikeannimisen kyltin osoittaman suunnan ja ajamme sinne. Matkalla haluamme kysyä neuvoa, mutta missään ei näy ketään. Ilma on sumeana savusta ja koksi haisee. Puolalaiset ovat työpäivän jälkeen kodeissaan ja lämmittävät niitä. Lopulta löydämme ilmeisesti kylän ainoan seurueen, jotka eivät hekään ole paikallisia, emmekä siis saa opastusta hotellille.

Saavumme liikenneympyrään, jossa on kyltti hotellillemme! Ajamme ympyrässä sitten lenkin jos toisenkin arpoen oikeaa tietä, sillä kyltti osoittaa suoraan kahden tien keskelle, kukkaistutuksiin. Valitsemme lopulta sattumanvaraisesti toisen suunnan, ajamme junaradan ylitse, kyltti oikealle, ja hetken päästä käännymme taas oikealle ja ajamme taas junaradan ylitse. Lopulta seuraavat kyltit johtavat meidät hotellillemme. Kävimme tuossa liikenneympyrässä muuten monta kertaa reissun aikana, ja ehkä joka toinen kerta valitsimme pitemmän kiertotien ja joka toinen kerta sen oikean liittymän ulos ympyrästä. Koskaan emme muistaneet, kumpi oli kumpi.

Hotellissamme oli runsaasti kielihankaluuksia, ja joka asiassa. Olimme varanneet viiden hengen seurueellemme kaksi kahden hengen huonetta, joista toisessa oli lisäsänky eli extra bed. Mutta tämäpä olikin aikamoinen haaste! Kaksi huonetta meille kyllä oli varattu, mutta sänkyjen lukumäärää ei millään meinattu saada oikeaksi. Näytimme ja laskimme ääneen englanniksi, että meitä oli viisi henkilöä ja kaikki haluaa sängyn. Ja yhteensä kaksi huonetta. Jankkasin ja jankkasin tätä, ja lopulta respan nainen ymmärsi ja oikein näki miten lamppu syttyi hänen päässään kun hän selitti millaiset huoneet saamme - ja näin se meni:

”You have now two double rooms. Someone will soon come and take one bed from one room and move it to the other room. Then you will have one triple room and one single room.” Voitonriemuinen hymy kasvoilla, nyt minä sen ymmärsin.
Ja taas aloitettiin alusta...

Aamiaisella nautimme Lidlin antimia, jotka oli katettu mahdollisimman väljästi ja peittävästi isolle pöydälle. Tutustuimme pikkukaupungin kauppoihin ja kävimme syömässä paikallisessa pienessä asemaravintolassa. Ainoa työntekijä, joka siis myös kokkasi, ei ymmärtänyt sanaakaan puhumastamme, mutta hänen tyttärensä oli käymässä ja hänen auttavalla englannintaidollaan saimme tilattua jotakin hyvää paikallista ruokaa. Lautasella oli sitten kakkapötkön näköisiä ilmeisesti lihaa sisältäviä patukoita ja vaaleita klönttejä limamaisessa kastikkeessa. Mutta kaverit tykkäsi kyllä, ja matkailu avartaa, myös makuhermoja.

Illalla saapui suurempi seurue tuttavia Ruotsista. Heiltähän olimme alunpitäen saaneetkin vinkin tästä mainiosta hotellista. Ruotsalaisten seurue oli oikein varannut hotellin ravintolasta pöydät itselleen illaksi. Ravintolassa oli yksi ainoa tarjoilija, huonosti saksaa puhuva mies, joka vastasi aina ja kaikkeen päättäväisesti ”Jaa!”. Luulen, että miesparka koki elämänsä hirveimmät neljä-viisi päivää skandinaavisten vieraitten aikana.
Ruotsalaisten saavuttua ravintolaan ja ilmoitettua, että heitä on 17 henkilöä, tarjoilija äänsi voimakkaasti ”Jaa!” ja poistui saman tien. Hetken päästä, ruotsalaisseurueen istuuduttua, tarjoilija saapui tuoden 17 olutta, yhden jokaiselle, halusi tai ei. Toisaalta, heille sentään tarjoiltiin juotavaa. Kaikille ei.
Ruotsalaiset olivat saaneet ihan tahtomattaan myös alkusalaatin. Sen lisäksi he saivat valita millaiset perunat halusivat pääruokaansa, ja mitä lihaa tai kalaa. Piffin päällä oli kuulemma ollut kastiketta noin teelusikallinen, ja mainio ruotsalainen täti oli pokkana marssinut keittiöön hakemaan lisää.

Kun me noin tuntia myöhemmin liityimme seuraan, nälkäisinä, olikin tilanne toinen. Seurueemme vegetaristi kyseli kasvisruokavaihtoehtojen perään, ja tarjoilijapolo näytti hetken aikaa kovin hankalalta, kunnes ilmoitti päättäväisesti: ”Sallad mix!”.
Meiltä muilta jäikin sitten alkusalaatti saamatta, ja vegetaristi sai lautasellisen kurkkua, tomaattia ja salaattia ilman kastiketta.

Me muut saimme tehdä ainoan valinnan ruoan kohdalla kanan ja possun väliltä. Perunoitten noustessa puheeksi, tarjoilija ilmoitti päättäväisesti ”Kartoffel!” ja poistui. Kaikille tuli keitetyt perunat, minulle lämpimät, muille kylmät. Eräs seurueemme jäsen rohkeni tilata borsch-keiton, ja se tuotiin ilman lusikkaa. Ja sitten tarjoilijaa, tai ketään muuta henkilökunnan edustajaa, ei näkynytkään melkein varttiin.

Juomia emme saaneet tilattua lainkaan ennen kuin ruoat oli syöty, koska henkilökuntaa ei näkynyt. Kaveri sentään sai sen lusikan, mutta tarjoilija kiiruhti sen jälkeen pois ilman mitään muuta kontaktia, joten juomat jäi vain haaveeksi. Kun tarjoilija lopulta tuli hakemaan lautasiamme pois, ilmoitimme tilaavamme juotavaa – jolloin tarjoilija oitis osoitti minua ja ilmoitti: "Cola!" ja sitä sitten tuotiin. Jos joku halusi viiniä, tarjoilija toisti sanaa "Rrrote!" niin kauan kunnes oltiin yhtä mieltä siitä, että punaviiniä kiitos.

Valkoviinin kanssa taisikin olla jokin ongelma, sillä paria päivää myöhemmin, kun istuimme iltaa hotellin ravintolassa, toinen tarjoilija, nuori tyttö, toi kahteen pöytään valkoviinin sijasta pilsneriä viinilasissa. Tyttö oli kuulemma toista päivää töissä. Eipä tiennyt tyttöparka, että ruotsalaisten seurueessa oli puolaa puhuva nainen, ennen kuin sai häneltä aikamoisen läksytyksen!

Eräänä iltana olimme kahdestaan yhden ystävän kanssa käymässä isossa kaupungissa. Olimme vierailleet paikallisten ystävien luona. Oli Puolan kansallispäivä ja liikenne kulki harvakseltaan myöhään illalla. Ystävämme eivät halunneet meidän tuhlaavan rahojamme taksiin pitkältä matkalta, ja ostivat meille ratikkaliput ja laittoivat oikeaan ratikkaan joka veisi meidät kaupungin toiselle laidalle, josta pääsisimme bussilla takaisin pikkukaupunkiin.

Raitiovaunureissu onnistuikin hyvin, ja päädyimme toiselle päätepysäkille jonka läheltä löysimme bussiaseman. Menimme lipunmyyntiluukulle ja koputimme siihen. Epäileväisen näköinen mies avasi pikkuruisen luukun ja hymähti. Ystäväni väänsi hyvin venäläisittäin: ”Autobus Pushikovo?”
Mies nyökytteli hieman, yhä epäileväisen näköisenä, ja osoitteli jotain ja alkoi sitten kirjoittaa bussin numeroa paperille. Kesken kaiken kynä pysähtyi ja mies raotti luukkua taas ja kysyi epäillen: ”Polska?” ja kun vastasimme ”No, English?”, mies pamautti luukun kiinni ja kääntyi pois.
Se siitä sitten. Koska linja-autoasemalla ei muita ihmisiä näkynyt, mutta kauempana siinsi huoltoasema, päätimme lähteä sinne kysymään neuvoa. Seuraava vaihe kun oli löytää taksi, mutta mitään liikennettä ei missään näkynyt. Ystävämme olivat kyllä sanoneet, että bussiaseman läheisyydessä olisi myös taksiasema.

Huoltoaseman myyjä oli avuliaan ja mukavan oloinen mies, mutta valitettavasti hänen kielitaitonsa ei riittänyt meidän auttamiseen. Paikalla oli kuitenkin asiakkaana nuori mies, joka oli pelastajamme. Mies puhui muutaman sanan englantia ja vain hieman enemmän saksaa, mutta halu auttaa meitä riitti saamaan meidät taksiin. Mies pyysi meidät mukaansa ja sanoi vievänsä meidät taksitolpalle joka oli hänen kotimatkansa varrella. Hieman jo epäilimme hepun aikeita kun hän johdatti meidät hämärän puiston halki, mutta reippaasti mies osoitti korttelin päässä olevaan taksipisteeseen.

Sen verran meille kielimuurista huolimatta selvisi, että jos taksitolpalla ei ollut vapaata autoa, mies menisi kotiinsa ja soittaisi meille taksin kadulle jossa odottaisimme. Ensimmäinen oikeasti avulias ja kohtelias ihminen tässä maassa – eikä edes töissä ollessaan! Vai siitäkö se johtuikin? Kun taksitolppa näkyi paremmin, näkyi siellä myös yksi auto. Silloin tämä miekkonen kiihdytti juoksuun, ja suuren monikaistaisen tien ylitse kirmasi varaamaan auton meille. Kun mekin pääsimme auton luokse, mies oli jo varmuuden vuoksi kertonut kuskille mihin meidät piti viedä. Kiitos!

Itse asiassa tapasimme kyllä yhden henkilön, joka oli avulias ja kohtelias työssä ollessaan. Nimittäin tässä maassa on monilla bensa-asemilla vielä tankkauksen hoitavat työntekijät jotka myös pesevät tuulilasin tankkauksen lomassa. Autonvuokraajamme oli vannottanut meitä käyttämään vain tiettyjä huoltoasemia. Kaarsimme tällaisen aseman tankkauspisteeseen, jossa varsin söötti nuorimies oli heti valmiina meitä palvelemaan.

Väsytti jo vähän ja nauru oli herkässä. Poika kysyi selvästikin, mitä tankataan. Oli 95, ja 95power. Mitä eroa niillä on? kysyimme. Poika mietti hetken, ja sitten selitti monotonisesti: ”przyswiel benzini normaalni”, osoittaen 95-hanaa, ja sitten osoitti 95power-hanaa, ryhdistäytyi ja huitoi nyrkkiä ponnekkaasti ilmaan: ”przyswiel benzini UH! POWER!!”. Vaikuttavasta esityksestä huolimatta tyydyimme normaalniin.

Yritimme tarjota söötille bensapojalle irtokarkkeja, mutta ei kelvannut. Poika vetosi mustanlikaisiin käsiinsä. Bensan sisällä maksamassa käynyt seurueemme jäsen kehui myyjän olevan aivan erityisen komea, ja sitä sitten kävi varta vasten toinen seurueemme jäsen oikein katsomassa. Sitten yritimme ajaa ulos bensa-asemalta, mutta ei onnistunut. Kiersimme kerran jos toisenkin koko aseman, mutta ulospääsy ei osunut kohdalle. Exit ei ole kaikkialla exit, vaan jotain ihan muuta. Joka kerran myymälän ikkunan ohittaessamme kuolasimme komean myyjän perään ja vilkutimme hänelle. Kolmannen kerran jälkeen alkoi jo nolottaa, mutta hihkuimme vain ”Estonian girls!” ja vilkutimme ja löysimme vihdoin reitin pois. Estonian girls olikin aina hyvä tekosyy kaikelle, olimmehan liikkeellä autolla jossa oli Eestin kilvet.

Kolmantena päivänä hotellissa törmäsin ala-aulassa epätoivoiseen saksalaiseen, joka melkein rukoillen kysyi puhunko minä englantia. Kun vastasin ”Yes”, nainen hengähti: ”Thank God somebody here speaks English!”. Hän oli jo pitkään etsinyt hissiä (jota ei ollut) jotta pääsisi kolmanteen kerrokseen (jota ei ollut). Hänelle oli sanottu, että huone löytyy kolmannesta kerroksesta!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niinpä kun kaverin kanssa menimme viimeisenä iltana hotellin ravintolaan lähes nälkäkuoleman partaalla, tarjoilija ilmoitti tylysti: ”Kitchen kloset!” (Häh, vessa?!). Nukkumaan mentiin sipsien ja omenan voimin.
Saksalaiset ilmeisesti tiesivät, että näin voisi käydä, sillä he olivat jo edellisenä iltana tulleet istumaan ravintolaan Lidlin muovipussien ja omien eväitten voimin.

Kun yritimme lähtiessä maksaa huoneitamme, respassa surffasi netissä mies ja poika jotka huitoivat kädellä, että nyt hiljaa. Respan toinen työntekijä käveli ohitsemme sohvalle pitämään taukoa kuin meitä ei olisi ollutkaan. Ei auttanut kuin yrittää myöhemmin uudelleen.

Puola - palveluammattien luvattu maa! Mutta hautausmaat kyllä osataan laittaa koreiksi. Vaikka sitten tekokukin. ;-)

Kotimatka sujui helpommin, kun reitti ja tiet oli jo tutut. Päästyämme Puolasta Liettuan puolelle, saatoimme huoahtaa helpotuksesta, sillä edessä oli isoa ja suoraa tietä monta sataa kilometriä pikkuruisten mutkaisten ja kuoppaisten teitten jälkeen. Yleensä via Baltica on Liettuassa minusta vain tylsä, mutta nyt se oli ihana. Paitsi oudot, hämäävät kaistamerkinnät, jotka ilmeisesti bussipysäkkien (?) jälkeen ohjaavat ikään kuin huomaamatta ajamaan tien toista laitaa myöten, ja vasta hetken siellä ajettua tajuaakin, että kyseessä ei olekaan monta kaistaa vierekkäin samaan suuntaan, vaan sitä ajaa itse asiassa vastaantulevien kaistalla.
Paluumatkalla autonvuokraajamme soitteli monesti ja kysyi aina, onko kaikki kunnossa. Kun hän näki auton lopulta ehjänä perillä toimistonsa pihalla, hän lausui: Upeat, rohkeat naiset!

Kilpi

Helmikuisena iltana pyryttää sakeasti lunta: sitä tulee lyhyessä ajassa valtava määrä. Varsinaisia jalkarättejä valuu taivaalta. Olemme rämpineet metsässä muutaman tunnin ja olen heittämässä kaveria kotiin.
- Tuosta seuraavasta käännytään vasemmalle, tuolla noin, kaveri osoittaa ja erotan lumisen risteyksen edessäpäin.
Laitan vilkun vasemmalle, lumi on puuroutunut tielle ja kaistoja ei erota. Muuta liikennettä ei ole, joten käännyn kaikessa rauhassa.
Valo vilkkuu takana, poliisi haluaa pysäyttää. Ajan hieman eteenpäin ja pysäytän auton kadunvarteen. Poliisiauto pysähtyy muutaman metrin taaksemme. Hetken päästä kuskin ovi aukeaa ja ulos lumipyryyn astelee sinipukuinen miekkonen ja vetää pipon päähänsä.

Poliisikonstaapeli, nuori ja salskea heppu, tepastelee ikkunani viereen ja ojentaa puhalluslaitetta.
- Katotaas ajokortti ja rekisteriote.
Puhallan nollat ja kaivelen papereita. Ajokortti on tällä kertaa mukana ja kaivan hanskalokerosta kaikki sopivilta näyttävät paperit ja ojennan ne nipussa ikkunasta ulos.
- Oli aika mielenkiintoinen ryhmittäytyminen sulla tuossa risteyksessä, konstaapeli huomauttaa kuin ohimennen.
Ai?

Konstaapeli ottaa paperit mukaansa ja pakenee autonsa lämpöön tutkimaan niitä. Minä ihmettelen ääneen kommenttia ryhmittäytymisestä ja kaveri sanoo että käännyin risteyksessä kyllä suoraan vastaantulevien kaistalle josta jatkoin omalle kaistalleni. Mutta eihän tällaisessa lumipyryssä ajokaistoja erota. Eikä ketään muita ollut liikkeellä. Paitsi poliisiauto ihan takana.

Konstaapeli avaa ovensa ja vetää pipon päähänsä ja tulee taas. Rullaan ikkunan auki.
- Onks nää varmasti viimeiset paperit? Onks sulla mitään uudempaa dokumenttia katsastuksesta?
Ei löydy. Kyllä tuossa nyt on kaikki. Enkä minä mistään papereista mitään tiedä.
- Koska tää on sun mielestä katsastettu?
No mistä minä voin sitä tietää. En minä sitä tee enkä siitä vastaa. Miehet on sitä varten. Ei siitä nyt niin kauan voi olla. Ehkä joskus vuosi sitten?
- Kun tää olis pitänyt katsastaa viimeistään lokakuussa.
No mistä minä sen voisin tietää? Miksei siitä lähetetä kotiin mitään lappua? Kuka tuollaista voisi muistaa?
Konstaapeli poistuu autoonsa tarkistamaan jos koneelta löytyisi uutta tietoa. Istuu siellä aikansa parinsa kanssa. Me odotamme mitä seuraavaksi.

Konstaapeli avaa ovensa, vetää pipon päähänsä ja tulee taas. Nyt myös sen kaveri tulee mukaan. Patseeraavat molemmat ikkunani taakse, rullaan sitä auki.
- Mä olen todella pahoillani, mutta kyllä tässä nyt on sellainen tilanne, että meidän on pakko ottaa sulta noi kilvet pois.
Eikä!
- Katsos kun katsastus on yli neljä kuukautta myöhässä, niin me ei voida katsoa tätä läpi sormien, kun ollaan jo tästä kyselty.
Hmph. Onko ihan pakko? Mä tarvitsen autoa lauantaina. Kuinka nopeasti ne saa takaisin?
- Me viedään ne kilvet sitten ihan heti nyt ihan mihin konttoriin vain haluat.
Voi vee. Siis tämäkin nyt vielä. Miksei paskat miehet pysty hoitamaan näitä asioita ajallaan?
- Niin, me ajateltiin että tehdään tällainen päätös, että me annetaan sulle tästä nyt vaan suullinen huomautus. Ei tule sakkoa.

Konstaapelit palaavat autoonsa. Hetken päästä nuorempi, pelkääjän paikalla istuva astuu ulos, vetää pipon syvälle päähänsä ja menee takakontista hakemaan työkaluja. Sitten hän tallustaa lumipyryn halki Mersun takakilvelle ja alkaa hääräämään. Ruuvaa ja häärää. Häärää ja ruuvaa. Palaa autolleen, menee sisälle istumaan. Tulee hetken kuluttua uudestaan ulos ja menee takakontilleen kaivelemaan jotakin lisää. Tallustaa uudestaan pyryn halki Mersun takakilvelle ja häärää. Häärää ja häärää pitkän aikaa ja palaa sitten takaisin autoonsa sisälle ja vetää oven kiinni perässään.

Ei ole totta. Eikö se saa kilpeä irti?

Taas lähtee uusi yritys. Nyt nuorempi konstaapeli tulee suoraan Mersun eteen ja käy etukilven kimppuun. Häärää, ruuvaa, vääntää. Me seuraamme jännitysnäytelmää ja yritämme pitää naamat vakavina. Ei irtoa! Polliisi palaa autolleen ja taas ne istuu siellä ovet kiinni hetken aikaa ja pitää neuvonpitoa. Tulee väkisinkin mieleen poliisit, kahvitermari ja donitsit.
Nuorempi konstaapeli tekee vielä yhden yrityksen, hakee takakontista lisää työkaluja ja tulee Mersun etukilpeä irrottamaan. Meitä jo kovasti naurattaa ja mieleen pulpahtaa monta erilaista kommenttia mitä voisi avoimesta ikkunan raosta heittää, vaan ei liene järkevää tehdä niin. Yritämme pitää naamat vakavina.
Konstaapeli jo lähestulkoon painii Mersun etukilven kanssa, se ei vaan irtoa.
Ajattelen, että kohta se hakee jo sorkkaraudan ja sillä vääntää sen kilven irti.

Pitkän vääntämisen jälkeen toinen kilvistä lopultakin irtoaa. Konstaapelit tulevat molemmat patseeraamaan ikkunani viereen.
- Me saatiin vaan toi toinen irti. Toista ei saa irrotettua vaurioittamatta autoa, me kirjotettiin se tähän lappuun.
Se oli ihan varmaan tarkoitettukin niin, että ei niitä kilpiä saa ottaa pois, kun ei ne kerran edes irtoa. Me kun tehdään vapaaehtoistyötäkin, niin pitäisi ymmärrystä löytyä. Rutisen.
- Mut mehän ei annettu niitä sakkoja! Polizissimus on selvästi pahoillaan.