Pelko

Kun olin pieni, pelkäsin neljää asiaa: pimeää, yksin olemista, humalaisia ja väkivaltaa.

Pimeän pelon selittää mielestäni se, että ihminen helposti pelkää sitä mitä ei tiedä, ja pimeässä ei voi nähdä, eli tietää, mitä siellä on. Lisäksi joskus ennen muinoin ihmisen on pitänyt osata olla varuillaan pimeässä vaanivien vaarojen, petojen ja muiden vihollisten varalta. Pimeän pelko on siis jollain tapaa järkevää ja selitettävissä, jopa loogista.

Lapsen yksin olemisen pelko selittynee sillä, että ihminen on laumaeläin, sosiaalinen olento, ja erityisesti lapsi on riippuvainen ja tiiviisti yhteydessä vanhempiinsa, perheeseensä, ystäviinsä ja muuhun lähipiiriin. Tarhassa, koulussa ja ulkona kavereitten kanssa ollessa ympärillä on jatkuvaa hälinää ja muita ihmisiä, ja ero tyhjään ja hiljaiseen kotiin on valtava. Lapsi ei voikaan olla vastuussa yksin omasta turvallisuudestaan ja kotinsa ja itsensä puolustamisesta, joten sikäli myös lapsen yksinolemisen pelko on järkevää.

Lähes kaikki ovat lapsena pelänneet olla yksin kotona. Mitä silloin pelätään? Vastaus on aika yksiselitteinen: murhaajaa! Näin oli silloin kun minä olin pieni, ja näin on tuttavapiirini lasten kanssa yhä.

Minä pelkäsin pienenä jostain syystä todella paljon puliukkoja ja humalaisia ja ihmisiä jotka korottivat ääntään vihaisesti tai käyttäytyivät väkivaltaisen oloisesti. Muistan, kuinka meillä päin liikkui eräs vanha mies, minun lapsensilmissäni puliukko, joka aina tuli, ojensi kätensä ja koski tai yritti koskea minua poskelle. Muistan kuinka istuin lastenvaunuissa enkä päässyt karkuun. Muistan, kuin mies sanoi minulla olevan kauniit silmät, Pikku prinsessa, niin hän aina sanoi, ja ojensi kätensä. Se ahdisti ja kauhistutti kovasti. Pelkäsin sitä miestä vuosikausia, vielä silloinkin kun pystyin juoksemaan karkuun, toiselle puolelle taloa tai toiselle kadulle jos näin miehen jossain.

Puliukkokammo hellitti teini-iän myötä, mutta väkivallan pelko on jäänyt. Minua ei ole tietääkseni kohdeltu kaltoin, mutta silti kun joku alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti, minulla alkaa hälytyskellot soida, pakoon-pakoon, pois! En osaa selittää, mistä tämä pelko johtuu. Vai onko sekin vain geeneistä kumpuava eloonjäämiseen johtava vietti, joka on joillain meistä voimakkaampi kuin toisilla?

Olen yllättäen tullut tilanteeseen, jossa olen huomannut välillä pelkääväni tiettyä ihmistä. Sen täytyy olla tervettä pelkoa, jos pelkää oman hyvinvointinsa, koskemattomuutensa ja eloonjäämisensä puolesta. Kuinka realistinen pelko on, siis onko sille todellista syytä, sitä en osaa arvioida. Jostainhan ne murhat ja tapotkin saa alkunsa, eikö? Niin ajattelen kun päästän mielikuvitukseni valloilleen. Olen ihan naurettava, eihän tässä mitään hätää ole, niin ajattelen kun yritän vakuuttaa pelkoni olevan turha.

Päivän valossa ei mitään hätää tunnukaan olevan, mutta pimeässä ja yksin tilanne on toinen.

Onko hiljaisuus hyvä merkki: ei ole vaaraa – vai onko se huono merkki, jokin vaanii hiljaa varjoissa? Tyyntä myrskyn edellä?

Minä en voi kuin odottaa ja hillitä mielikuvitukseni yksin ollessa. Pitää pään kylmänä.