Pu(o)lassa

Pari vuotta sitten saimme naisporukalla päähämme lähteä autolla etelä-Puolaan. Koska kaikilla oli rahavarat vähissä, ja ajokortillisia kuskiehdokkaita jopa kolme viidestä, päätimme ajaa sinne yhtä kyytiä Via Balticaa pitkin.

Varasimme netin kautta tallinnalaiselta autovuokraamolta tila-auton. Etupenkillä matkustaisi kuski ja kartturi, keskimmäisellä penkillä kaksi muuta ja takapenkille pedataan peti lepovuorossa olevalle kuskille.

Matkustimme Tallinnaan lautalla ja autonvuokraaja oli meitä satamassa vastassa. Hän vei meidät toimistolleen, jossa laadittiin paperit ja matka pääsisi alkuun. Autovuokraamon pihalla oli monta autoa rutussa. Itse asiassa kaikki paitsi meidän tila-automme. Ei taida olla kovin kannattavaa pitää autovuokraamoa Eestissä, jos kaikki autot palautetaan lunastuskunnossa? Vuokraaja esitteli ruttuautot, ja kaikki oli naisten ajamia. Sinänsä reipas mies, sillä meidän seurueemme koostui viidestä nuoresta naisesta.

”Nainen aja, tule auto vastaan, nainen aja vaan, lähte nokka pois!”
 Saimme perusteellisen esittelyn vuokra-autostamme. Eestinkieli herätti jonkin verran hilpeyttä, ja nuoret kortittomat kartturimme vetäytyivät taka-alalle. Me kolme naiskuskia yritimme parhaamme mukaan ottaa asian vakavasti ja imeä kaiken tiedon itseemme.

”Teille tule kylma, tästa laitta uuni päälle!” mies selosti ja esitteli lämmistyslaitteen säätöjä.
Hihitimme ja nyökyttelimme. Kerrassaan hassu kieli.

”Mita jos rengas puhke? Kerronko ma teille mita tehda? Ei, en ma kerro, jos rengas puhke, te hakea apun iso mies!”
Kihikihi.

”No kylla ma kerron. Jos rengas puhke, nin täälta löyty uusi ehja rengas. Jos tarvi nosta auto, niin täälla on kohta mihin laitta tunki.”

Mies käy selälleen auton viereen ja työntää kätensä syvälle auton alle.
”Sa kokeilet kädella täältä, kokeilet ja tunte täälla muna pystyssä!”

Kaksi kolmesta kuskista menetti tässä vaiheessa itsehillintänsä ja hirnui ja hohotti valtoimenaan koko auton loppuesittelyn ajan. Sille hekotukselle ei tullut loppua pitkään aikaan.

Alkoi rankka ajo Baltian ja Puolan läpi. Baltian läpi ajaminen oli helppoa, sillä tie on hyvää ja suoraa. Puolan puolella taas jokainen pikkuruinen kyläpahanenkin joutuu vastaamaan omasta tieosuudestaan, ja varallisuuden mukaan tie on sitten uutta asfalttia tai kuoppaista hiekkatietä tai kaikkia eri variaatioita näitten väliltä. Välillä kaistat oli leveitä ja reunuksetkin tilavia, välillä piti olla tarkkana, että ei tippunut tieltä jos joku tuli vastaan.

Menomatkalla ajoimme noin 24 tuntia yhtä soittoa, paluumatkalla hieman enemmän. Harhaan emme ajaneet kertaakaan. Minä otin ensimmäisenä lepovuoron, koska pystyn aika hyvin nukkumaan missä ja koska vain. Tai ainakin vajoamaan sellaiseen horrostilaan. Oma ajovuoroni alkoi siis vasta puolenyön aikaan kun olimme päässeet Liettuasta Puolan puolelle.

Ajelin kaikessa rauhassa ja kartturini opetteli lukemaan karttaa ja piti yllä keskustelua. Molemmat muut kuskit nukkuivat. Tien varressa näkyi peuroja. Pimeässä lokakuun yössä ajoimme pienten puolalaisten kylien läpi – niin hassulta kuin se tuntuukin, ”iso” via Baltica kulkee Puolassa ihan keskeltä pikkuruisia kyläpahasia. Köyhyys maaseudulla on paikoin sydäntäsärkevää.

Kartturi jututti ja jututti ja se alkoi jo vähän ärsyttääkin. Kaksi tuntia ajettu, ja seuraava kuski kuorsaa, mennään siis vielä tunti. Tien poskessa on rekka pysähtyneenä ja mies tien laidassa huitoo apua. Vilkutan ja olen vilpittömästi pahoillani, mutta en uskalla pysäyttää. Kaveri vieressä tekee hyvää työtä kun jututtaa koko ajan ja pitää hereillä.

Kolme tuntia ajettu, ja toinenkin kuski nukahtanut, jatketaan siis vielä koska ei väsytä ja seuraava kuski on sitten ainakin levännyt. Tie on käsittämättömän kapea ja tien reunassa aikamoinen pudotus asfaltilta penkalle. Ajan keskellä tietä, muhkuraiset kaistamerkit keskellä auton alla, kun muuta liikennettä ei ole. Nyt on jo käsitelty Persianlahden sota ja Saddamkin. Voisko toi olla välillä hiljaa? Mä haluaisin olla rauhassa hetken.

Neljä tuntia mennyt, ja peura hyppää tielle auton eteen! Iiik! Ai, se olikin tahra tuulilasissa. Kun tämä sattui neljännen kerran, ja taas melkein tein täysin turhan ja riskialttiin äkkijarrutuksen, katsoimme parhaaksi etsiä lähimmän mahdollisen paikan pysähtyä.

Bensa-asema tuli pian vastaan, kaarsin pihaan, pysäköin ja annoin unen tulla niille sijoilleen. Jonkin ajan kuluttua toinen kuski herää etupenkiltä tuijotukseen. Venäläiset miehet tuijottaa ikkunoista sisään.
- BUU!! kaveri huutaa ja hyppää pystyyn. Ukot häipyvät. Kaveri herättää kartturin, he kipittävät bensa-asemalle hakemaan kahvia-to-go ja sysäävät minut takapenkille nukkumaan, ja matka jatkuu pikaisesti. Tänne ei jäädä!

Heräilen takapenkillä vähän väliä, asento ei ole hyvä ja paikkoja kolottaa. Aamupäivällä kaverit ei tiedä missä ovat kartalla, ajavatko oikeaa tietä, ja etenkin ajavatko sitä oikeaan suuntaan. Tietyöt ja kiertotiet on sotkeneet heidän ajatuksensa. Vilkaisen karttaa makuultaan ja kyselen mitä nimiä ja etäisyyksiä ja tienumeroita kylteissä näkyy. Nopeasti paikallistan meidät kartalta ja vahvistan, että suunta ja reitti on oikea ja vaivun takaisin uneen. Joskus navigointi on helpompaa, kun ei itse katsele ympärille.

Puolen päivän aikaan vaihdamme kuskin koko yön nukkuneeseen henkilöön ja minä hyppään kartturin paikalle. Koko aamuyön ja aamupäivän ajanut kuski menee petiin. Jonkin ajan kuluttua takapenkiltä kuuluu omituista puhetta ja kaveri huitoo kädellä korkealle ilmaan. Oli kuulemma nähnyt jotain haamumaisia kasvoja leijumassa siinä ja kädellä kokeillut, oliko ne siinä todella. Väsymys luo hallusinaatioita.

Hotellimme on oikein konferenssihotelli, ja se sijaitsee matkakohteemme eteläpuolella sijaitsevassa pikkukaupungissa, jonka nimessä on puolalaiseen tapaan suunnaton määrä s, c ja z-kirjaimia, jotka kaikki oletettavasti kuitenkin lausutaan vain yhtenä lyhyenä suhahduksena. Paikan nimi oli meille oikeastaan mahdoton kirjoittaa, ja lausuttuna taas melkoisen rivon kuuloinen.

Kukaan missään ei tunnu puhuvan englantia tässä maassa, ei edes nuoret ihmiset. Saksaa sen sijaan puhutaan, ja minä joudun muistelemaan ja herättämään henkiin vanhaa huonoa koulusaksaani. Onneksi paikallisten saksa tuntuu olevan samaa tasoa.

Puolassa on paljon kylttejä – joka puolella ja joka asialle. Osa on mainoskylttejä, osa opasteita, mutta ulkomaalaisen on vaikea ottaa niistä selvää. Illalla tulemme risteykseen, jossa on paljon kylttejä, ja monessa niistä on sen meidän etsimämme pikkukaupungin nimi. Ainakin kolmeen eri suuntaan siis. Valitsemme sattumanvaraisesti yhden oikeannimisen kyltin osoittaman suunnan ja ajamme sinne. Matkalla haluamme kysyä neuvoa, mutta missään ei näy ketään. Ilma on sumeana savusta ja koksi haisee. Puolalaiset ovat työpäivän jälkeen kodeissaan ja lämmittävät niitä. Lopulta löydämme ilmeisesti kylän ainoan seurueen, jotka eivät hekään ole paikallisia, emmekä siis saa opastusta hotellille.

Saavumme liikenneympyrään, jossa on kyltti hotellillemme! Ajamme ympyrässä sitten lenkin jos toisenkin arpoen oikeaa tietä, sillä kyltti osoittaa suoraan kahden tien keskelle, kukkaistutuksiin. Valitsemme lopulta sattumanvaraisesti toisen suunnan, ajamme junaradan ylitse, kyltti oikealle, ja hetken päästä käännymme taas oikealle ja ajamme taas junaradan ylitse. Lopulta seuraavat kyltit johtavat meidät hotellillemme. Kävimme tuossa liikenneympyrässä muuten monta kertaa reissun aikana, ja ehkä joka toinen kerta valitsimme pitemmän kiertotien ja joka toinen kerta sen oikean liittymän ulos ympyrästä. Koskaan emme muistaneet, kumpi oli kumpi.

Hotellissamme oli runsaasti kielihankaluuksia, ja joka asiassa. Olimme varanneet viiden hengen seurueellemme kaksi kahden hengen huonetta, joista toisessa oli lisäsänky eli extra bed. Mutta tämäpä olikin aikamoinen haaste! Kaksi huonetta meille kyllä oli varattu, mutta sänkyjen lukumäärää ei millään meinattu saada oikeaksi. Näytimme ja laskimme ääneen englanniksi, että meitä oli viisi henkilöä ja kaikki haluaa sängyn. Ja yhteensä kaksi huonetta. Jankkasin ja jankkasin tätä, ja lopulta respan nainen ymmärsi ja oikein näki miten lamppu syttyi hänen päässään kun hän selitti millaiset huoneet saamme - ja näin se meni:

”You have now two double rooms. Someone will soon come and take one bed from one room and move it to the other room. Then you will have one triple room and one single room.” Voitonriemuinen hymy kasvoilla, nyt minä sen ymmärsin.
Ja taas aloitettiin alusta...

Aamiaisella nautimme Lidlin antimia, jotka oli katettu mahdollisimman väljästi ja peittävästi isolle pöydälle. Tutustuimme pikkukaupungin kauppoihin ja kävimme syömässä paikallisessa pienessä asemaravintolassa. Ainoa työntekijä, joka siis myös kokkasi, ei ymmärtänyt sanaakaan puhumastamme, mutta hänen tyttärensä oli käymässä ja hänen auttavalla englannintaidollaan saimme tilattua jotakin hyvää paikallista ruokaa. Lautasella oli sitten kakkapötkön näköisiä ilmeisesti lihaa sisältäviä patukoita ja vaaleita klönttejä limamaisessa kastikkeessa. Mutta kaverit tykkäsi kyllä, ja matkailu avartaa, myös makuhermoja.

Illalla saapui suurempi seurue tuttavia Ruotsista. Heiltähän olimme alunpitäen saaneetkin vinkin tästä mainiosta hotellista. Ruotsalaisten seurue oli oikein varannut hotellin ravintolasta pöydät itselleen illaksi. Ravintolassa oli yksi ainoa tarjoilija, huonosti saksaa puhuva mies, joka vastasi aina ja kaikkeen päättäväisesti ”Jaa!”. Luulen, että miesparka koki elämänsä hirveimmät neljä-viisi päivää skandinaavisten vieraitten aikana.
Ruotsalaisten saavuttua ravintolaan ja ilmoitettua, että heitä on 17 henkilöä, tarjoilija äänsi voimakkaasti ”Jaa!” ja poistui saman tien. Hetken päästä, ruotsalaisseurueen istuuduttua, tarjoilija saapui tuoden 17 olutta, yhden jokaiselle, halusi tai ei. Toisaalta, heille sentään tarjoiltiin juotavaa. Kaikille ei.
Ruotsalaiset olivat saaneet ihan tahtomattaan myös alkusalaatin. Sen lisäksi he saivat valita millaiset perunat halusivat pääruokaansa, ja mitä lihaa tai kalaa. Piffin päällä oli kuulemma ollut kastiketta noin teelusikallinen, ja mainio ruotsalainen täti oli pokkana marssinut keittiöön hakemaan lisää.

Kun me noin tuntia myöhemmin liityimme seuraan, nälkäisinä, olikin tilanne toinen. Seurueemme vegetaristi kyseli kasvisruokavaihtoehtojen perään, ja tarjoilijapolo näytti hetken aikaa kovin hankalalta, kunnes ilmoitti päättäväisesti: ”Sallad mix!”.
Meiltä muilta jäikin sitten alkusalaatti saamatta, ja vegetaristi sai lautasellisen kurkkua, tomaattia ja salaattia ilman kastiketta.

Me muut saimme tehdä ainoan valinnan ruoan kohdalla kanan ja possun väliltä. Perunoitten noustessa puheeksi, tarjoilija ilmoitti päättäväisesti ”Kartoffel!” ja poistui. Kaikille tuli keitetyt perunat, minulle lämpimät, muille kylmät. Eräs seurueemme jäsen rohkeni tilata borsch-keiton, ja se tuotiin ilman lusikkaa. Ja sitten tarjoilijaa, tai ketään muuta henkilökunnan edustajaa, ei näkynytkään melkein varttiin.

Juomia emme saaneet tilattua lainkaan ennen kuin ruoat oli syöty, koska henkilökuntaa ei näkynyt. Kaveri sentään sai sen lusikan, mutta tarjoilija kiiruhti sen jälkeen pois ilman mitään muuta kontaktia, joten juomat jäi vain haaveeksi. Kun tarjoilija lopulta tuli hakemaan lautasiamme pois, ilmoitimme tilaavamme juotavaa – jolloin tarjoilija oitis osoitti minua ja ilmoitti: "Cola!" ja sitä sitten tuotiin. Jos joku halusi viiniä, tarjoilija toisti sanaa "Rrrote!" niin kauan kunnes oltiin yhtä mieltä siitä, että punaviiniä kiitos.

Valkoviinin kanssa taisikin olla jokin ongelma, sillä paria päivää myöhemmin, kun istuimme iltaa hotellin ravintolassa, toinen tarjoilija, nuori tyttö, toi kahteen pöytään valkoviinin sijasta pilsneriä viinilasissa. Tyttö oli kuulemma toista päivää töissä. Eipä tiennyt tyttöparka, että ruotsalaisten seurueessa oli puolaa puhuva nainen, ennen kuin sai häneltä aikamoisen läksytyksen!

Eräänä iltana olimme kahdestaan yhden ystävän kanssa käymässä isossa kaupungissa. Olimme vierailleet paikallisten ystävien luona. Oli Puolan kansallispäivä ja liikenne kulki harvakseltaan myöhään illalla. Ystävämme eivät halunneet meidän tuhlaavan rahojamme taksiin pitkältä matkalta, ja ostivat meille ratikkaliput ja laittoivat oikeaan ratikkaan joka veisi meidät kaupungin toiselle laidalle, josta pääsisimme bussilla takaisin pikkukaupunkiin.

Raitiovaunureissu onnistuikin hyvin, ja päädyimme toiselle päätepysäkille jonka läheltä löysimme bussiaseman. Menimme lipunmyyntiluukulle ja koputimme siihen. Epäileväisen näköinen mies avasi pikkuruisen luukun ja hymähti. Ystäväni väänsi hyvin venäläisittäin: ”Autobus Pushikovo?”
Mies nyökytteli hieman, yhä epäileväisen näköisenä, ja osoitteli jotain ja alkoi sitten kirjoittaa bussin numeroa paperille. Kesken kaiken kynä pysähtyi ja mies raotti luukkua taas ja kysyi epäillen: ”Polska?” ja kun vastasimme ”No, English?”, mies pamautti luukun kiinni ja kääntyi pois.
Se siitä sitten. Koska linja-autoasemalla ei muita ihmisiä näkynyt, mutta kauempana siinsi huoltoasema, päätimme lähteä sinne kysymään neuvoa. Seuraava vaihe kun oli löytää taksi, mutta mitään liikennettä ei missään näkynyt. Ystävämme olivat kyllä sanoneet, että bussiaseman läheisyydessä olisi myös taksiasema.

Huoltoaseman myyjä oli avuliaan ja mukavan oloinen mies, mutta valitettavasti hänen kielitaitonsa ei riittänyt meidän auttamiseen. Paikalla oli kuitenkin asiakkaana nuori mies, joka oli pelastajamme. Mies puhui muutaman sanan englantia ja vain hieman enemmän saksaa, mutta halu auttaa meitä riitti saamaan meidät taksiin. Mies pyysi meidät mukaansa ja sanoi vievänsä meidät taksitolpalle joka oli hänen kotimatkansa varrella. Hieman jo epäilimme hepun aikeita kun hän johdatti meidät hämärän puiston halki, mutta reippaasti mies osoitti korttelin päässä olevaan taksipisteeseen.

Sen verran meille kielimuurista huolimatta selvisi, että jos taksitolpalla ei ollut vapaata autoa, mies menisi kotiinsa ja soittaisi meille taksin kadulle jossa odottaisimme. Ensimmäinen oikeasti avulias ja kohtelias ihminen tässä maassa – eikä edes töissä ollessaan! Vai siitäkö se johtuikin? Kun taksitolppa näkyi paremmin, näkyi siellä myös yksi auto. Silloin tämä miekkonen kiihdytti juoksuun, ja suuren monikaistaisen tien ylitse kirmasi varaamaan auton meille. Kun mekin pääsimme auton luokse, mies oli jo varmuuden vuoksi kertonut kuskille mihin meidät piti viedä. Kiitos!

Itse asiassa tapasimme kyllä yhden henkilön, joka oli avulias ja kohtelias työssä ollessaan. Nimittäin tässä maassa on monilla bensa-asemilla vielä tankkauksen hoitavat työntekijät jotka myös pesevät tuulilasin tankkauksen lomassa. Autonvuokraajamme oli vannottanut meitä käyttämään vain tiettyjä huoltoasemia. Kaarsimme tällaisen aseman tankkauspisteeseen, jossa varsin söötti nuorimies oli heti valmiina meitä palvelemaan.

Väsytti jo vähän ja nauru oli herkässä. Poika kysyi selvästikin, mitä tankataan. Oli 95, ja 95power. Mitä eroa niillä on? kysyimme. Poika mietti hetken, ja sitten selitti monotonisesti: ”przyswiel benzini normaalni”, osoittaen 95-hanaa, ja sitten osoitti 95power-hanaa, ryhdistäytyi ja huitoi nyrkkiä ponnekkaasti ilmaan: ”przyswiel benzini UH! POWER!!”. Vaikuttavasta esityksestä huolimatta tyydyimme normaalniin.

Yritimme tarjota söötille bensapojalle irtokarkkeja, mutta ei kelvannut. Poika vetosi mustanlikaisiin käsiinsä. Bensan sisällä maksamassa käynyt seurueemme jäsen kehui myyjän olevan aivan erityisen komea, ja sitä sitten kävi varta vasten toinen seurueemme jäsen oikein katsomassa. Sitten yritimme ajaa ulos bensa-asemalta, mutta ei onnistunut. Kiersimme kerran jos toisenkin koko aseman, mutta ulospääsy ei osunut kohdalle. Exit ei ole kaikkialla exit, vaan jotain ihan muuta. Joka kerran myymälän ikkunan ohittaessamme kuolasimme komean myyjän perään ja vilkutimme hänelle. Kolmannen kerran jälkeen alkoi jo nolottaa, mutta hihkuimme vain ”Estonian girls!” ja vilkutimme ja löysimme vihdoin reitin pois. Estonian girls olikin aina hyvä tekosyy kaikelle, olimmehan liikkeellä autolla jossa oli Eestin kilvet.

Kolmantena päivänä hotellissa törmäsin ala-aulassa epätoivoiseen saksalaiseen, joka melkein rukoillen kysyi puhunko minä englantia. Kun vastasin ”Yes”, nainen hengähti: ”Thank God somebody here speaks English!”. Hän oli jo pitkään etsinyt hissiä (jota ei ollut) jotta pääsisi kolmanteen kerrokseen (jota ei ollut). Hänelle oli sanottu, että huone löytyy kolmannesta kerroksesta!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niinpä kun kaverin kanssa menimme viimeisenä iltana hotellin ravintolaan lähes nälkäkuoleman partaalla, tarjoilija ilmoitti tylysti: ”Kitchen kloset!” (Häh, vessa?!). Nukkumaan mentiin sipsien ja omenan voimin.
Saksalaiset ilmeisesti tiesivät, että näin voisi käydä, sillä he olivat jo edellisenä iltana tulleet istumaan ravintolaan Lidlin muovipussien ja omien eväitten voimin.

Kun yritimme lähtiessä maksaa huoneitamme, respassa surffasi netissä mies ja poika jotka huitoivat kädellä, että nyt hiljaa. Respan toinen työntekijä käveli ohitsemme sohvalle pitämään taukoa kuin meitä ei olisi ollutkaan. Ei auttanut kuin yrittää myöhemmin uudelleen.

Puola - palveluammattien luvattu maa! Mutta hautausmaat kyllä osataan laittaa koreiksi. Vaikka sitten tekokukin. ;-)

Kotimatka sujui helpommin, kun reitti ja tiet oli jo tutut. Päästyämme Puolasta Liettuan puolelle, saatoimme huoahtaa helpotuksesta, sillä edessä oli isoa ja suoraa tietä monta sataa kilometriä pikkuruisten mutkaisten ja kuoppaisten teitten jälkeen. Yleensä via Baltica on Liettuassa minusta vain tylsä, mutta nyt se oli ihana. Paitsi oudot, hämäävät kaistamerkinnät, jotka ilmeisesti bussipysäkkien (?) jälkeen ohjaavat ikään kuin huomaamatta ajamaan tien toista laitaa myöten, ja vasta hetken siellä ajettua tajuaakin, että kyseessä ei olekaan monta kaistaa vierekkäin samaan suuntaan, vaan sitä ajaa itse asiassa vastaantulevien kaistalla.
Paluumatkalla autonvuokraajamme soitteli monesti ja kysyi aina, onko kaikki kunnossa. Kun hän näki auton lopulta ehjänä perillä toimistonsa pihalla, hän lausui: Upeat, rohkeat naiset!