Olen huomannut, että olen käyttänyt lemmikkejäni paljon itseäni huolellisemmin lääkärissä, rokotuksissa ja muissa hoidoissa. Turrillani on oma yleislääkäri, neurologi, ortopedi, akupunktiolääkäri ja kaksi fysioterapeuttia.
Kun kivut alkoi taas palailla, oli pakko alkaa ajatella omaakin fyysistä huoltoa. Etsin siis itselleni hierojan. Etsintä alkoi kyselykierroksella tuttujen keskuudessa. Tunteeko kukaan, tietääkö kukaan, käykö kukaan…?
Kyselyiden jälkeen pohdin ja haudoin asiaa, kunnes kivut pakottivat toimimaan. Nostin luurin, soitin ja aika oli varattu. Olin epäluuloinen.
- Jos se ei ole hyvä eikä kuuntele sua, niin lähdet vetään, sanoi Mies. – Eihän sinne tartte mennä uudestaan, vaan menet johonkin muualle sitten.
Koskettaminen on minulle intiimi asia. Vieraan tai puolitutun ihmisen kosketus aiheuttaa minussa vaivautuneen olotilan. Tahdon pois, etäämmälle. Olen ujo, harkitsen aina kannattaako johonkin henkilöön tutustua lainkaan, ja silloin harvoin kun totean että se on tarpeellista, niin sittenkin mutustelen ja pureskelen pitkään ja huolella ennen kuin hyväksyn hänet omaan maailmaani jossa voi tutustua minuun, tai jätän sittenkin kylmästi ulkopuoliseksi.
Ensimmäisellä kerralla fysioterapeutti oli varovainen. Olisi voinut rusennella kovempaakin, mutta ei kuulemma halunnut säikäyttää. Hieroi, venytti ja naksautteli. Näytti kotona tehtävät venytykset ja suositteli yhteistä käyntiä kuntosalille.
Minä en pidä kuntosaleista. En varmana mene kuntosalille. Sanoinkin fysioterapeutille, että sitten hän on kyllä todella hyvä, jos saa minut sinne.
Toisella kerralla päästiin jo paremmin vauhtiin, ja siitä se sitten lähti. Eräästä satunnaisesta fysioterapeutista tuli Minun Fysioterapeuttini. Nyt se jo uskaltaa käyttää voimaakin. En minä rikki mene vaikka silmät on sirrillään kun sattuu niin. Kipu on suhteellinen asia. Kun ajattelee niitä kipuja mitä minulla välillä on, on fysioterapeutin aiheuttama kipu varsin kohtuullista sen rinnalla. Fysioterapeuttini on ehkä vaikea tätä ymmärtää tai uskoa? Kun totesin erään käynnin päätteeksi, että tulipas tänään koettua paljon monenlaista kipua, sanoin sen ironisesti, hyvänä vitsinä. Mutta voivatko kaikki ihmiset ymmärtää kipuhuumoria?
Muutaman kerran jälkeen fysioterapeuttini otti jälleen esille kuntosalin. Sen kamalan kuntosalin! Ehdotti, että seuraavalla kerralla katsoisimme yhteisen ajan jolloin voisimme mennä kuntosalille katsomaan liikkeitä. En sanonut mitään mutta ilmeeni paljasti kaiken, sillä fysioterapeuttini lisäsi välittömästi: Voidaan me katsoa niitä liikkeitä täälläkin.
Olin yhä tyrmistynyt, jolloin fysioterapeuttini jatkoi: No, jätetään asia hautumaan ensi kertaan asti.
Ensi kerralla ei kuntosalista puhuttu. Ovela mies, tajusi että minä lähden lätkimään jos aletaan painostaa.
Pari kertaa myöhemmin kuntosali tuli esille ikään kuin ohimennen, sivulauseessa, muka-huomaamatta (mutta minä kyllä huomasin!). Olin tarponut korvessa ja nostellut raskaita esineitä vähin unin monta päivää ja koko kroppa oli ihan poikki. Ja sitten tämä mies mainitsee, miten hyvä olisi jos viikoittain tekisin vaikka puolet tuosta rääkistä kuntosalilla! Ei todella tiennyt äijä mistä puhui - kiesus – eihän kukaan vapaaehtoisesti tee edes neljännestä siitä rääkistä missä minä olin ollut!
Minähän en kuntosalille mene. Siellä on ihmisiä jotka katsoo, laitteita joita en ymmärrä, ja on hirveä työ purkaa laitteista aina ensin kaikki vastukset ja punnukset pois, ennen kuin voin käyttää niitä, koska en minä heiveröinen muuten saa niitä liikkumaan. Enkä mitään jaksa tehdä. Ja sitten jo vieressä joku kyttää omaa vuoroaan. Hikisenä on epämiellyttävää olla ja kaikki on niin hankalaa. Se pyörä on ainoa mitä voisin polkea, mutta siinäkin on aina ylämäki päällä. E-hei, en mene.
Se onkin aikamoista psykologiaa tuo kropan hoitaminen, loppujen lopuksi. Ensimmäisellä kerralla makasin jäykkänä ja kyttäsin että mitä se tekee. Ahdisti kun otti kädestä kiinni. Vähitellen kuviot ja tavat tuli tutuiksi ja oli helpompi rentoutua kun tiesi mitä tapahtui nyt ja seuraavaksi: niska, selkä, käsivarret, niska. Hyvin sitten pyörähtikin silmät päässä kun tuon rääkkiviikon jälkeisessä käsittelyssä fysioterapeuttini nappasikin jalasta kiinni, hieroi pohje- ja reisilihakset ja venytti. Siinä käytiin sillä meikäeienäätule-rajalla, joka olisi ylitetty jos se olisi tehty kertaakaan aikaisemmin.
Viime kerralla oli käsi kiusoitellut edellisenä yönä ja sai erityistä huomiota. Käsivartta muun muassa väännettiin ja vedeltiin eri asentoihin. Siis venyteltiin. Fysioterapeuttini selitti samalla mitä tekee. – Nyt teen hauisvenytyksen, hän sanoi.
Ei pokka meinannut pitää kun mietin mielessäni siis mikä ihmeen hauis??? Eihän mulla sellaista ole.
- Kyllä meillä kaikilla on hauislihas, fysioterapeuttini arvasi ajatukseni ja jatkoi: - Ei sitä keneltäkään ole deletoitu.
Minulla on hyvä fysioterapeutti. Lähes joka kerta on jotakin uutta odottamassa kun menen hoitoon. Milloin kokeillaan lämpöhoitoa, milloin opetellaan uudet venytykset tai jumppakuminauhalla tehtävät kotiharjoitukset. Tunnen, että minuun on panostettu muulloinkin kuin sen tunnin aikana jonka vietän hoidossa.
Mitähän se fysioterapeuttini muuten sanoisi, jos tietäisi, että taloyhtiössämme on kuntosali joka sijaitsee vain 20 askeleen päässä kotiovestani...?
